Kuukauden kolumni

syyskuu 1, 2011

Jälleennäkeminen

Uskon vahvasti siihen, että hyvä elokuva vain paranee uudestaan katsottuna. Siitä löytyy aina uusia puolia ja uutta katsottavaa. Tästä syystä tietyt elokuvat kiertävät soittimessani uudestaan ja uudestaan. Jotkut elokuvat päätyvät kuitenkin väliinputoajiksi. Ne ovat usein laadukkaita elokuvia, joista pidin ensimmäisellä katselukerralla, mutta jotka syystä tai toisesta ovat vain unohtuneet ja jääneet vaille toista katselua. Niitä on varmasti monia. Aina joskus sitä sitten törmää tällaiseen eksyneeseen lampaaseen ja kokee iloisen yllätyksen.

Minulle kävi näin komedian Kruunupäitä ja hyviä sydämiä (Kind Hearts and Coronets, 1949) kohdalla. Elokuvan tuottaneen Ealing-studioiden perustamisesta tulee tänä vuonna kuluneeksi 80 vuotta. Juhlan kunniaksi Britaniassa tämä Robert Hamerin ohjaama mustan komedian klassikko aiotaan julkaista remasteroituna blu-ray-versiona. Luin julkaisua käsittelevän kirjoituksen englantilaisen lehden sivuilta ja jäin pohtimaan milloin olin itse viimeksi elokuvan nähnyt. Totesin että siitä oli ehtinyt jo vierähtää useita vuosia, enkä enää edes muistanut elokuvaa kunnolla. Se oli mielessäni typistynyt joksikin epämääräisen hauskaksi ja erittäin englantilaiseksi. Se toi mieleeni tweedin, kello viiden teen ja yläluokkaisen hienostuneen tavan ääntää englantia. Epäilin, että brittilehdistöstä lukemieni ylistävien arvostelujen taustalla oli pitkälti nostalgia. Päätin kuitenkin katsoa itse, miten elokuva oli kestänyt aikaa ja sain huomata, miten väärässä olinkaan

Kind Hearts and Coronets ei ollutkaan sitä mitä olin luullut. Se on toki Ealing-komedioille ominaiseen tapaan hillitty, vähäeleisen elegantti ja juuri sitä mitä usein kutsutaan perinteisen englantilaiseksi. Se mitä minä olin kuitenkin ehtinyt täysin unohtaa, oli se miten hauska ja suorastaan julma elokuva Kind Hearts and Coronets on. Se on täynnä rutikuivaa mustaa huumoria ja ironiaa. Hamerin 1900-luvun alkuun sijoitettu tarina sosiaalisen nousun ja koston nimissä sarjamurhaajaksi ryhtyvästä aatelissuvun kaukaisesta vesasta onkin armottoman terävä, eikä päivääkään vanhentunut. Miten ihmeessä olin voinut unohtaa tämän puolen elokuvasta? Muistini täytyy olla hyvin valikoiva, tai ehkä olin nähnyt elokuvan liian nuorena. Muistin nimittäin elokuvan visuaalisen ilmeen ja sen huolella luodun ajankuvan. Elokuvan puvustaja Anthony Mendelson ja lavastaja William Kellner ovat luoneet elokuvaan hienon Edwardin aikaisen miljöön. Samoin muistin hyvin Alec Guinnessin muuntautumisen kahdeksaksi D’Ascoynen suvun jäseneksi, joita elokuvan päähenkilö raivaa tieltään. En kuitenkaan muistanut miten absurdin hauskoja itse murhatavat ovat, tai miten viileän harkitsevasti päähenkilö lähtee toteuttamaan suunnittelemaansa sukupuun harvennusta.

Muista Ealing-komedioista poiketen ei yksikään elokuvan hahmoista ole sympaattinen. Esimerkiksi vuonna 1951 valmistuneen Lavender Hill Mobin päähenkilöt lähtevät oman etunsa nimissä toteuttamaan ns. täydellistä rikosta. He ovat kuitenkin niin sympaattisia ressukoita, että katsoja miltei toivoo heidän onnistuvan. Kind Hearts and Coronetsissa ei sympatiaa löydy niin uhreille kuin murhaajallekaan.  Päähenkilö Louis Mazzini on sydämetön kiipijä, joka osaa iloita esimerkiksi siitä kun kurkkumätä raivaa pois perinnön tiellä olleet kaksospojat. Mazzinin ainoa hyvä piirre on hänen tyylikkyytensä. Harvoin löytää herrasmiesmäisenpää sarjamurhaajaa. D’Ascoynen suvun jäsenet taas ovat joko snobeja tai etuoikeutettuja eksentrikkoja. Juuri tämä armoton asenne tekee elokuvasta niin hauskan. Sen huumori viiltää yllättävän syvältä. Ja minä olin unohtanut kaiken tämän. Katsoin nyt elokuvaa melkein kuin ensimmäistä kertaa, enkä voinut ymmärtää miksi olin hylännyt sen niin pitkäksi aikaa. Elokuvan päätyttyä jäin vain pohtimaan mitä muita loistavia helmiä olin vain yhden katsomiskerran jälkeen unohtanut.

Maija Uusitalo

Mainokset

Kuukauden kolumni

heinäkuu 18, 2011

”Tarjoilija, tuokaa koko pullo”

Joka kesä media tuntuu olevan enemmän ja enemmän kiinnostunut siitä, miten paljon ja millaista alkoholia me suomalaiset juomme. Iltapäivälehdet kertovat lisäksi tarinoitaan niin lomallaan juopottelevasta kansanedustajasta, kuin iskelmätähden horjuvaan esiintymiseen pettyneestä yleisöstäkin. Miten siis on, kilistämmekö me suomalaiset lomamme kunniaksi edelleen sitä kirkasta viinapulloa vai ”eurooppalaisen” juomatavan mukaista viinilasillista, ja mikä alkoholin juomistapamme oikein aiheuttaa? Usein alkoholin käyttöämmehän on selitetty sillä, että suomalaisilla olisi jokin mentaliteettiimme peruuttamattomasti kuuluva myötäsyntyinen ominaisuus, niin sanottu suomalainen viinapää. Tuohon viinapäähän liittyy käsitys siitä, että suomalaiset stereotyyppisesti nähtynä poikkeavat juomatapojensa osalta niin sanotuista sivistyskansoista, suomalaiset juovat harvoin, mutta silloin erityisen humalahakuisesti, ja että alkoholia nauttinut suomalainen käyttäytyy poikkeuksellisen sivistymättömästi tai jopa väkivaltaisesti.

Suomalainen humala valkokankaalla on perinteisesti toistanut käsityksiä suomalaisesta viinapäästä. Kotimaisen elokuvan vakiokuvastoa ovat olleet muun muassa niin pontikan keittämiset, kuin tuon keittämisen tuotteena saadun aineen nauttimisen aiheuttamat rähinät ja alamäetkin. Toisaalta hyväksyttyä alkoholikuvastoa ovat olleet myös karnevalisoidut tarinat lupsakoista viinaanmenevistä kansanmiehistä. Humala valkokankaalla on ollut nimenomaan miehisen humalan kuvausta ja naiselle on usein jäänyt vain juomista kontrolloivan juomapoliisin tai huonon, langenneen naisen rooli. Vasta 1960-luvulta lähtien alkoholin käytön kuvaus on muuttunut kotimaisissakin elokuvissa moniulotteisemmaksi ja esille on nostettu myös yhteiskunnan rooli alkoholin käytön takana; yksilön rappio ei enää välttämättä johdukaan vain tämän omasta moraalittomuudesta tai sisäänrakennetusta viinapäästä, vaan vääristyneistä yhteiskunnallisista olosuhteista, joiden seurauksena yksilö ajautuu käyttämään alkoholia.

Suomalaista viinapäätä, samoin kuin yhteiskunnan rakenteita alkoholin käytön aiheuttajina, on ansiokkaasti käsitellyt myös Aki Kaurismäki Suomi-trilogiassaan. Vaikka kokki Lajusen alkoholin käyttö Kauas pilvet karkaavat -elokuvassa on jo ennen hänen työttömäksi joutumistaankin ongelmajuomiseksi luokiteltavaa ja juopuneena käyttäytyminenkin veitsen heiluttamisineen sangen vaarallista, riistäytyy tilanne hallinnasta täydellisesti vasta, kun hänen elämänsä sisältö ja päämäärä – työ – ainakin välillisesti yhteiskunnan toimien aiheuttamana viedään häneltä pois, ja näin alkava tyhjyys täyttyy humalahakuisella juomisella. Hovimestari Ilonan kysyessä, nyt jo alkoholisoituneelta mieheltä: ”Minne kiire?”, vastaa tämä vain lakonisesti: ”Niin kauas kun kossua riittää”. Kauas pilvet karkaavat -elokuvassa työttömäksi joutunut ovimies Melartin sen sijaan toteaa, että kun aamullakaan ei siis enää ole oikeasti kiire minnekään, kannattaa tilata kerralla koko pullo, tuleehan se halvemmaksi ja ”Elämä on lyhyt ja surkea, kannattaa iloita kun voi”. Mies vailla menneisyyttä -elokuvassa alkoholin juomista näytetään varsin vähän, mutta vaikka alkoholi ei siis eksplisiittisesti olekaan läsnä elokuvassa, se on sitä kuitenkin implisiittisesti nimenomaan yhteiskunnallisen turvattomuuden ja marginalisoitumisen tasolla. Laitakaupungin valoissa työporukastaan eristetty ja yhteiskunnan odotuksia vastaamaton yövartija Koistinen edustaa niin olosuhteiden uhria, kuin suomalaista viinapäätäkin perinteisimmillään juodessaan baarin nurkassa yksin kossupaukkuaan tai hukuttaessaan pulloon hylätyksi tulemistaan.

Näyttäessään suomalaisen juomisen edelleen olevan yksinäistä miehistä, yhteiskunnan päähän potkimien humalahakuista häpeäjuomista, asettuu Kaurismäki todennäköisesti tietoisesti kyseenalaistamaan virallisen tahon toivomaa, viinipainotteista, ”eurooppalaisen” juomatavan Suomi-kuvaa. Alkoholin käyttö Suomi-trilogian elokuvissa on lisäksi siis aina enemminkin heikkojen yhteiskunnallisten olojen – kuten asunnottomuuden – seuraus, kuin vain – todellisen tai kuvitellun – suomalaisen viinapään aiheuttamaa. Ironian ja mustan huumorin keinoin kuvatun alkoholin käytön kautta Kaurismäki kuitenkin myös niin rakentaa ja toisintaa käsitystä suomalaisesta viinapäästä ja sen esittämisen traditioista, kuin toisaalta myös samalla nauraa tälle stereotyyppiselle käsitykselle.

Sari Katainen


Kuukauden kolumni

kesäkuu 20, 2011

CAFÉ NERVOSA

Pari kuukautta sitten vierailin Vancouverissa ja Seattlessa.
Lentomatkalla listasin mielessäni asioita, joista paikat ovat
itselleni tuttuja. Molempiin paikkoihin yhdistin ensimmäisenä
televisiosarjan: Vancouveriin Salaisten kansioiden maailman ja
Seattleen Frasierin. Paikan päällä Seattlessa etsin käsiini kahvilan,
joka oli toiminut käsikirjoittajille esikuvana sarjassa esiintyvälle
Café Nervosalle. Kahvilan sisustus ja värimaailma kieltämättä
muistuttivat sarjassa esiintyvää kahvilaa, mutta välitöntä draaman
tuntua ei ollut aistittavissa. Vain kaksi toisistaan etäällä olevaa
asiakasta syventyneenä omiin virtuaalisiin maailmoihinsa.

Vaikka kahvila siis fyysisenä tilana vastasi odotuksiani, ei se sitä
ollut samassa määrin eletyn tilakokemukseni tasolla. Poissa olivat
lähikuvat, nokkela dialogi ja taustanauru. Kuvaamani todellisen ja
fiktiivisen maailman kohtaaminen kertovat siitä, miten vahvasti
kaupungit ja paikat ovat mielentiloja. Nykyisessä medioituneessa
kulttuurissamme mielentilojemme inspirantteina toimivat hyvin
voimallisesti televisiosarjat ja elokuvat.

Manhattanilla reaalisen maiseman luentaani sekoittuu poikkeuksetta
aineksia lukuisista elokuvista: jotkut katunäkymät virittävät mielessä
Woody Allenin elokuvista tutun saksofonin saundin, jotkut toiset taas
”globaalia populaaria” symboliympäristöä väkivaltaisesti kohtelevien
katastrofielokuvien räiskeen. Wienissä olen kuvitellut tavoittaneeni
paikan, jossa Orson Welles katosi viemäreihin. Olen myös varma, että
Sheffieldissä otetaan housut pois, kun taas Edinburghissa bongataan
junia.

Paikkamielikuvien dramaturgisista vaikutuksista tietoinen Alfred
Hitchcock sijoitteli elokuviensa loppukohtauksia tunnettuihin
paikkoihin, kuten Vapaudenpatsaalle, Mount Rushmorelle ja Royal Albert Halliin. Bond-leffoissa tehdään maapallon eri kulmia tutuksi
sellaisella intensiteetillä, että voisi kuvitella kuvauspaikkojen
valinnassa olleen mukana eri alueiden matkailun edistämiskeskukset.
Nicole Kidmanin ja Hugh Jackmanin tähdittämää  elokuvaa Australia
tuskin tehtiin pelkästään elokuvataiteellisista syistä

Kerrotut esimerkit pakottavat ajattelemaan audiovisuaalisen median,
kaupunkitilan ja yleisönä tai katsoja olemisen monimutkaisia suhteita.
Aihepiiriä ei nähdäkseni ole Suomessa käsitelty varsinkaan
poikkitieteellisistä näkökulmista. Amerikan maantieteen päivillä
Seattlessa ”mediamaantieteen” työryhmässä tähänkin aihekokonaisuuteen tehtiin erinäisiä avauksia ja reunamerkintöjä. Kiinnostavaa olisi vaikkapa pohtia sitä, millä tavoin elokuvien ja televisiosarjojen tekijät vaikuttaessaan mielentiloihimme toimivat jokapäiväisten sosiaalisten tilojemme koreografeina. ”Café Nervosan” paikan tuntu oli itselleni jo etukäteen koreografisoitu ennen kuin astuin ovesta sisään – Frasierien, Nilesin, Martinin, Daphnen, Rozin (ja Eddien) seuraan. A latte with a whisper of cinnamon, please.

Sami Kolamo


Kuukauden kolumni

Touko 26, 2011

toukokuu 26, 2011

Elokuvien juhlaa

Cannesin elokuvajuhlien jälkimainingeissa on sopiva hetki puntaroida festivaalien roolia elokuvakulttuurissa ja elokuvan kokemisessa. Heti alkuun täytyy tunnustaa, että itse olen tainnut menettää sydämeni leffafestareille lopullisesti. Päätellen siitä, että viime aikoina Suomessa elokuvafestivaali toisensa jälkeen on tehnyt katsojaennätyksiä, näin on käynyt monelle muullekin.

Osaksi syy löytyy varmasti Suomen kaupallisen elokuvakulttuurin tilasta. Säännölliseen teatterilevitykseen kun mahtuu tänä päivänä vain kapea siivu elokuvatarjonnasta, pääasiassa Hollywoodista. Kiitos elokuvafestivaalien myös meillä on kuitenkin mahdollista nähdä tuoreeltaan monenlaista elokuvaa ympäri maailman. Arvokas ohjelmisto voi toki koostua vanhemmastakin elokuvasta; Suomalaisen elokuvan festivaali on korvaamaton elokuvatarjonnan monipuolistaja kulttuuripääkaupunkivuottaan viettävässä Turussa, josta pienet art house -teatterit ovat 2000-luvulla lähes tyystin kadonneet. Elokuvafestivaaleja voikin hyvällä syyllä kuvailla suomalaisen elokuvakulttuurin selkärangaksi.

Ja täältä festivaalien luvatusta maastahan elokuvatapahtumia löytyy, kymmenittäin – maailmalta tietenkin lukematon määrä lisää aina eksklusiivisesta Cannesista kaupunkijuhlamaiseen Berlinaleen ja kokeilevan elokuvan kotiin Ann Arbor Film Festivaliin. Suurimmat festivaalit ovat paitsi elokuvan, myös julkkiskulttuurin ja muodin näyttämöitä. Kohuja syntyy niin pressitilaisuuksissa, punaisella matolla kuin näytöksissä. Kuten tiedetään, mahdollisen pystin tai palkinnon voitto tuo paitsi kunniaa, myös etulyöntiaseman kovassa kamppailussa elokuvan saamisesta yleisön ulottuville. Festivaalit ovatkin usein myös tärkeitä kauppapaikkoja: juhlahumun keskellä ja erillisissä marketeissa projekteja sekä valmiita elokuvia myydään ja ostetaan.

Tavalliselle katsojalle festivaalien parasta antia ovat kuitenkin itse elokuvat ja festivaaleilla vallitseva tunnelma. Se syntyy odotuksesta, jonotuksesta, uusien tekijöiden löytämisestä, vanhojen suosikkien viimeisimpien töiden näkemisestä, ennakkokohun saattelemista teoksista ja kätketyistä helmistä. Tärkeää on yhteisöllisyys, hetken ja kiinnostuksen jakaminen niin ystävien kuin tuntemattomien kanssa. Elokuvafestivaaleissa onkin paljon samaa kuin elokuvakerhoissa parhaimmillaan. Samalla tavalla ne paljolti pyörivätkin, vapaaehtoisten talkoolaisten innolla ja voimalla.

Suomessa festivaalikauden startti tapahtuu kesäkuussa, kun kynnelle kykenevät matkaavat napapiirin pohjoispuolelle Sodankylään tunnelmallisiin öihin. Pienen huilin jälkeen jatketaan pääkaupunkiseudun hienoilla suurtapahtumilla Espoo Cinéllä ja Rakkautta & Anarkiaa -festivaalilla. Tiedossa on ohjelmakarttojen pläräämistä, juoksua näytöksestä toiseen ja ennen kaikkea elämyksiä teatterin pimeässä. Varsinkin runsasohjelmaisen Rakkautta & Anarkiaa -festivaalin yleisö on helppo tunnistaa Helsingin kaduilla: katse on festivaalin loppupuolella jo hiukan pöllämystynyt, mutta intoa riittää edelleen.

Näiden kunnioitettavan ikään ehtineiden elokuvajuhlien jälkeen syksy jatkuu pääkaupunkiseudun pienemmillä teemafestareilla kuten Lens Politica, Cinemaissi ja Animatricks. Joulutauon jälkeen koittaa DocPoint ja keväällekin onneksi riittää tapahtumia Tampereen elokuvajuhlista Night Visionsiin ja Loikka-tanssielokuvafestivaaliin. Ja kenties seuraavana vuonna mukaan liittyy taas joku aivan uusi tulokas.

Kouluikäistä yleisöä ajatellen toivoisi, että täkäläisillä elokuvafestivaaleilla olisi yhä paremmin resursseja toteuttaa myös elokuvakasvatuksellisia projekteja. Festivaalit tarjoavat hyvät mahdollisuudet tutustua elokuvakulttuurin monipuolisuuteen ja elokuvaan taidemuotona. Elokuva on kokonaisvaltainen kokemus, eikä ole yhdentekevää, missä ja millä tavoin sitä näkee. Monet omista ikimuistoisimmista elokuvahetkistäni ovat juuri festivaaleilta: kun yhtäkkiä huomaa istuvansa keskellä 600 animefania, jotka onnessaan hoilaavat Hayao Miyazakin elokuvan Ponyo rantakalliolla trailerin mukana; tai kuuntelee Pirkko Saision kertojanääntä Melbourne International Film Festivalin Melancholian 3 huonetta -näytöksessä kaukana kotoa ja tajuaa olevansa salissa ehkä ainoa, joka tietää, miltä kuvissa näkyvä ankara pakkassää iholla tuntuu. Aina ei tietenkään osu oikeaan ja silloin saattaa huomata istuvansa kolmatta tuntia katsomassa teosta, jonka pointti menee itseltä aivan ohi. Mutta tämäkin on osa festivaalien viehätystä: mahdollisuus haastaa itsensä ja oma makunsa. Festivaaleilla jokaisesta löytyy pieni cinefiili.

ANNA MÖTTÖLÄ


Kuukauden kolumni

maaliskuu 23, 2011

A-koodi

Hyökkäys erämaassa (Stagecoach, 1939) on yksi kaikkien aikojen parhaimmista lännenelokuvista. Se on John Fordin elokuvista ensimmäinen, jonka kuvauspaikkana oli Monument Valley, jonne tekijän monet myöhemmätkin lännenelokuvat sijoittuvat. Teos on myös ohjaajan ja John Waynen ensimmäinen yhteistyö. Elokuvan eri elementit ovat keskenään niin vaikuttavassa sopusoinnussa, että sen katsominen on aina upea kokemus.

Hyökkäys erämaassa julkaistiin Yhdysvalloissa jokin aika sitten Blu-ray-levynä, mutta olen jättänyt kiekon ostamatta, sillä se ei pyöri omassa soittimessani. Kyseessä on niin sanottu A-koodin levy, mikä tarkoittaa sitä, että se pyörii vain amerikkalaisissa sekä joissain aasialaisissa soittimissa. Aluekoodeja on kaikkiaan kolme: A, B ja C. Me suomalaiset elämme B-alueella, mihin kuuluvat useimmat Euroopan, Afrikan ja Luoteis-Aasian maat sekä Australia ja Uusi-Seelanti. Suurin osa Aasiaa kuuluu C-alueeseen. Toistaiseksi kukaan ei myy elokuvaa Hyökkäys erämaassa sellaisena Blu-ray-levynä, joka toimisi soittimessani.

Käytännössä Blu-ray-levyjen aluekoodit ovat sama juttu kuin DVD-levyjen aluekoodit, mutta erona on se, että DVD-soittimet saa helposti aluekoodivapaiksi. Vuosituhannen taitteessa ostamaani DVD-soittimeen piti näppäillä kaukosäätimellä numerokoodi, jonka sain kauppiaalta, minkä jälkeen laite toisti kaikkia levyjä. Toisin on Blu-ray-soittimeni kanssa. Sitä ei saa aluekoodivapaaksi edes ruuvimeisselillä, eikä varsinkaan humanistin sähkötaidoilla. Käytännössä tämä on johtanut siihen, että olen jo jättänyt koko joukon hienoja Blu-ray-julkaisuja ostamatta. Niihin kuuluvat muun muassa sellaiset nimikkeet kuin Onnellisten aika (Days of Heaven, 1978) ja Lähikuva (Namay-e nazdik, 1990).

DVD-levyjen aluekoodeja perusteltiin aikanaan muun muassa sillä, että ne estävät ihmisiä ostamasta elokuvia kotikäyttöön ennen kuin teokset on esitetty heidän maansa elokuvateattereissa. Väitteessä on eittämättä jotain järkeä, mutta sitä ei käy kiistäminen, että Hyökkäys erämaassa sai Suomessa ensi-iltansa jo monta kymmentä vuotta sitten. Otin elokuvan Blu-ray-levynä julkaisseeseen yritykseen yhteyttä ja kysyin, minkä takia Hyökkäys erämaassa, kuten moni muukin heidän julkaisunsa, on A-koodin levy. Sain kuulla, että kyse on oikeuksista, jotka yrityksellä on elokuvaan – he saavat levittää sitä vain A-koodilla varustettuna. Tämä on kurjaa meidän B-koodin alueella asuvien John Ford -intoilijoiden kannalta, sillä laitteemme estävät meitä katsomasta elokuvaa, jonka mielellämme ostaisimme.

Käytännössä tilanne on nyt sellainen, että minun pitäisi ostaa vanhan soittimeni rinnalle amerikkalainen Blu-ray-soitin, jotta voisin katsoa myös A-koodin levyjä. Suurella innolla en tähän hankkeeseen ryhdy, sillä minulla on television ympärillä jo koko joukko sähkölaitteita, eikä olohuoneen pöydälle mahdu (ainakaan paremman puoliskoni mielestä) yhtään uutta kaukosäädintä. Sellaisiakin Blu-ray-soittimia on saatavana, jotka toistavat kaikkia aluekoodeja, mutta ne ovat humanistille kalliita. Tällä hetkellä voin vain odottaa, että näiden laitteiden hinnat laskevat tai joku keksii miten soittimeni saa aluekoodivapaaksi. Siihen saakka joudun harmittelemaan, että niin lempilänkkärissäni kuin monessa muussakin mestariteoksessa on tuo pahuksen A-koodi.

JAAKKO SEPPÄLÄ


Kuukauden kolumni

helmikuu 23, 2011

TUNNUSTUKSIA KOTIMAISEN ELOKUVAN ÄÄRELLÄ

Tunnustan, että olen ollut ennakkoluuloinen. Tämä on minulle hankalaa, sillä siitä kärsii identiteettini korkeasti koulutettuna, sivistyneenä ja avoimena ihmisenä. Vastoin ohjenuoraani olla avarakatseinen, päätin jo vuosia sitten ja ilman riittävää empiiristä tutkimusta, etten pidä suomalaisesta elokuvasta.

Olen toteuttanut vakaumustani urhoollisesti. En maksa elokuvalippuja päästäkseni tutustumaan tuoreimpiin ensi-iltoihin, vaikka roikun teatterisaleissa katsomassa lähes kaikkien muiden kulttuurialueiden tuotantoja. Runsaasta dvd-valikoimastani löytyy vain yksi jotenkin kotimaiseksi luokiteltava elokuva. Lordi-yhtyeen Dark Floorsin hankin tutkimustarkoituksessa, mutta olen viimeisen kahden vuoden aikana saanut katsottua vain ensimmäiset puoli tuntia ja nekin elokuvan televisiointikerralta. Oma dvd:ni taitaa edelleen olla sellofaanin suojissa.

Tietoni kotimaisesta tuotannosta olenkin hankkinut lähinnä ansiokkaan kotimaisen elokuvatutkimuksen kautta. Tästä huolimatta, vaikka itsekin tutkin ja opetan elokuvasta, en ole yhtäkään esimerkkiä kirjoituksissani tai opiskelijoilleni tarjoillut kotimaisista tuotannoista.

Tunnustan siis rajoitteeni elokuvamaailmassa. Vielä viitisen vuotta sitten en kiinnittänyt asiaan sen suurempaa huomiota, mutta viime aikoina olen alkanut kriittisesti tarkastella vakaumukseni peruspilareita. Näiksi katson oletuksen kömpelöstä dialogista, teatterimaisesta esiintymisestä, elokuvallisten keinojen rajallisesta käytöstä ja ylipäätään kaiken näköisestä myötähäpeästä, johon olen kotimaisen yhdistänyt.

Viimeisten parin kuukauden aikana olen kuitenkin joutunut huomamaan itsepetoksen piirteitä. Olen ollut jo pidempään ihastunut vanhoihin studioajan klassikkoihimme. Kulutin näitä lapsena isän videohyllystä elokuvan toisensa jälkeen. Tapasin lapsuusystäväni uudelleen muutettuani Turkuun opiskelemaan ja löydettyäni Suomalaisen elokuvan festivaalin. Festivaalin hämärissä esityssaleissa pystyin suodattamaan myötähäpeän ajallisen etäisyyden lävitse ja nauttimaan joka hetkestä.

Samoin dokumenttielokuviin keskittyvä Docpoint-festivaali tutustutti minut kotimaiseen dokumenttituotantoon, joka on viime vuosina saanut runsaasti myös kansainvälistä huomiota. Sattumalta näihin näytöksiin eksyneinä totesin, että tämän tyylilajin suomalaiset ohjaajat osaavat ja tästä eteenpäin olen seurannut kentän kehitystä ja uusia tuotantoja kasvavalla kiinnostuksella.

Kaiken kukkuraksi olen joutunut myöntämään itselleni, että olen käynyt muutaman kuukauden sisällä jo useammin katsomassa elokuvateatterissa kotimaista tuotantoa. Olen maksanut näistä elokuvista pyydetyn hinnan ja silti kokenut saaneeni rahoilleni vastinetta. Tämä viimeisin innostukseni juontaa juurensa kotimaiseen lyhytelokuvaan, johon olen tutustunut niin Tampereen elokuvajuhlilla kuin Espoo Cinessä. Näillä festivaaleilla törmäsin Rare Exports Inc. lyhytelokuvaan, jonka absurdi huumori voitti minut puolelleen. Tällä tavalla päädyin viime vuoden lopulla ja useamman vuoden tauon jälkeen ostamaan lipun kotimaisen elokuvan näytökseen ja sille tielle jäin.

Joten ehkä olen vihdoin avartamassa näkökulmaani ja huomaan nauttivani kotimaisen tuotannon hedelmistä monin eri tavoin. Kaappikatsojana olen tehnyt niin jo jonkin aikaa, vaikken ole itselleni tätä myöntänytkään. Kenties suurinta kiitollisuutta kapeakatseisuuteni lievittämisessä tunnen kotimaisille elokuvafestivaaleille, joissa olen tutustunut puoli huomaamatta erilaisiin elokuviin.

Viime viikolla tilasin ensimmäisen kotimaisen dvd-elokuvani vain sillä perusteella, että pidin elokuvasta. Jätän arvelujen varaan, mikä elokuva saa näytellä tätä suurta avausta elokuvamaailmassani, mutta voin paljastaa sen verran, että ensimmäisen kerran tutustuin tähänkin elokuvaan kotimaisen elokuvafestivaalin näytännössä.

 

Outi Hakola


Kuukauden kolumni

lokakuu 29, 2010

HOMOILLASTA VINOKINOON

Homoseksuaalisuus on ollut yksi kuluvan vuoden näkyvimmistä puheenaiheista Suomessa. Helsingin Pride-kulkueeseen kesällä tehty kaasuisku ja Ylen syksyinen Homoilta ovat saaneet aikaan tilanteen, jossa seksuaalivähemmistöjen oikeuksia käsittelevät kysymykset ovat nousseet yhteiskunnallisen keskustelun keskiöön. Edellä mainitut tapahtumat ovat poikineet paitsi kirjavan joukon kannanottoja myös jaloilla äänestämistä. Kaasuhyökkäys johti SETAn jäsenmäärän kasvuun ja esimerkiksi Tampereella järjestettiin Pride-kulkue vastalauseena seksuaalivähemmistöihin kohdistuville viharikoksille. Homoillassa useiden kristillisten liikkeiden edustajat assosioivat homoseksuaalisuuden syntiin ja rikkinäisyyteen ja vastustivat sukupuolineutraalia avioliittolakia. Tämä johti kymmenien tuhansien kirkosta eroamiseen.

Tietysti tapahtumat myös romuttivat joukon illuusioita niiltä, jotka kuvittelivat elävänsä pääsääntöisesti suvaitsevassa ja tasa-arvoisessa yhteiskunnassa. Debatti on tuonut päivänvaloon yhä enenevässä määrin vihamielisiä asenteita. Loukkaavia kommentteja ei ole syytä toistaa tässä, mutta Julkisen sanan neuvostoon on tehty useampia valituksia verkkolehti Uuden Suomen seksuaalivähemmistöjä käsitelleistä blogikirjoituksista. Julkisen sanan neuvosto on myös ottanut kanteluita käsittelyyn. Jaloillaan äänestivät myös ne, jotka haluavat ylläpitää yhteiskunnallista eriarvoisuutta tunnustamalla vain ja ainoastaan heterosuhteiden legitimiteetin. Homoillan jälkipyykissä esimerkiksi Kristillisdemokraatteihin liittyi parisen sataa uutta jäsentä.

Vaikka keskustelu voi vaikuttaa monipuoliselta, ja monessa mielessä sitä onkin, mutkia vedetään harmillisella tavalla suoriksi. Keskustelussa toistuvat sellaiset ilmaisut kuin ”homokysymys”. Näin ollen hyvääkin tarkoittavista puheenvuoroista saa helposti sellaisen kuvan, että kansan voisi jakaa kahteen osaan: homoihin ja heteroihin. Seksuaali- ja sukupuolihistorioiden, -kokemusten, -identiteettien jne. moninaisuus toisin sanoen pelkistyy helposti puheenparreksi homoseksuaalien oikeuksista. Kaikki eivät kuitenkaan ole yksiselitteisesti ”heteroita” tai ”homoja”. Niin homoseksuaalisuudella kuin heteroseksuaalisuudella – sellaisina kuin me ne nykypäivänä ymmärrämme – on oma historiansa. Lisäksi seksuaalisuus on kulttuurisesti ja sosiaalisesti muotoutunutta. Edes enemmistö/vähemmistö-suhteet eivät ole pysyviä vaan tulosta yhteiskunnallista valtasuhteista.

Tietysti yksinkertaistamista tapahtuu myös muissa asioissa, eivätkä ennakkoluulot ja yksioikoiset tulkinnat lopu seksuaalisuuden alueelle. Puurot ja vellit ovat menneet monelta sekaisin muun muassa uskonnon suhteen. Homoillassa miehen ja naisen välisen parisuhteen ainoaksi hyväksyttäväksi parisuhdemuodoksi nostanut Päivi Räsänen ei esimerkiksi esiintynyt kirkon äänitorvena tai edusta kirkon kantaa. Yritykset ymmärtää herätyskristillistä maailmankuvaa taas jäävät usein pintapuolisiksi. Pahimmillaan yritystä ymmärtää ei edes ole, mutta tämänkaltainen ylimielisyys tuskin on kestävä ratkaisu. Ja vaikka kirkon jäsenille on ehdotettu seurakuntavaaleissa äänestämistä vaikuttamisen muodoksi eroamisen sijaan, on ymmärrettävää, että moni sulkee kirkon ovet takanaan vapaaehtoisesti. Tämäntapaiset protestit näyttäytyvät merkityksellisenä tilanteissa, joissa kirkon muuttumisen hitaus tuntuu turhauttavalta. Kuten Esko Valtaoja blogissaan kirjoitti, ”nyt eletään vuotta 2010” ja keskustelu homoseksuaalisuudesta olisi pitänyt käydä kirkonkin sisällä jo aikapäiviä sitten.

Parin viimeisen vuosikymmenen aikana ”homonäkyvyys” on lisääntynyt mediassa myös siinä mielessä, että entistä useammin televisio on kuljettanut katsojiensa eteen homoiksi tai lesboiksi määriteltyjä henkilöhahmoja. Valitettavan usein homonäkyvyys kuitenkin kattaa vain stereotyyppisesti kuvatut mieshahmot. Aiheesta puhutaankin ”homonäkyvyydestä” eikä vaikkapa ”lesbonäkyvyydestä”. Kriittisimmät ovat myös esittäneet, että homonäkyvyys palvelee usein ennen kaikkea heteroita, jotta heterot saisivat tuntea itsensä suvaitsevaisiksi ja ”cooleiksi”. Monipuolisempia sukupuolen ja seksuaalisuuden kuvauksia voi vuosittain löytää erityisesti joka lokakuun kieppeillä. Tuolloin Suomen ainoa erityisesti homo- ja lesboelokuvaan keskittynyt elokuvafestivaali Vinokino kiertää maata. Tänä vuonna Vinokino tarjoaa viidessä eri kaupungissa kunnon kattauksen elokuvan ystäville. Mutkia ei vedetä suoriksi, vaan katsotaan kunnolla vinoon. Festivaalin kotisivujen sanoin: Vinokino on tarkoitettu kaikille hyvistä elokuvista kiinnostuneille. Vielä ehtii mukaan!

Marjo Kolehmainen