Kuukauden kolumni

helmikuu 23, 2011

TUNNUSTUKSIA KOTIMAISEN ELOKUVAN ÄÄRELLÄ

Tunnustan, että olen ollut ennakkoluuloinen. Tämä on minulle hankalaa, sillä siitä kärsii identiteettini korkeasti koulutettuna, sivistyneenä ja avoimena ihmisenä. Vastoin ohjenuoraani olla avarakatseinen, päätin jo vuosia sitten ja ilman riittävää empiiristä tutkimusta, etten pidä suomalaisesta elokuvasta.

Olen toteuttanut vakaumustani urhoollisesti. En maksa elokuvalippuja päästäkseni tutustumaan tuoreimpiin ensi-iltoihin, vaikka roikun teatterisaleissa katsomassa lähes kaikkien muiden kulttuurialueiden tuotantoja. Runsaasta dvd-valikoimastani löytyy vain yksi jotenkin kotimaiseksi luokiteltava elokuva. Lordi-yhtyeen Dark Floorsin hankin tutkimustarkoituksessa, mutta olen viimeisen kahden vuoden aikana saanut katsottua vain ensimmäiset puoli tuntia ja nekin elokuvan televisiointikerralta. Oma dvd:ni taitaa edelleen olla sellofaanin suojissa.

Tietoni kotimaisesta tuotannosta olenkin hankkinut lähinnä ansiokkaan kotimaisen elokuvatutkimuksen kautta. Tästä huolimatta, vaikka itsekin tutkin ja opetan elokuvasta, en ole yhtäkään esimerkkiä kirjoituksissani tai opiskelijoilleni tarjoillut kotimaisista tuotannoista.

Tunnustan siis rajoitteeni elokuvamaailmassa. Vielä viitisen vuotta sitten en kiinnittänyt asiaan sen suurempaa huomiota, mutta viime aikoina olen alkanut kriittisesti tarkastella vakaumukseni peruspilareita. Näiksi katson oletuksen kömpelöstä dialogista, teatterimaisesta esiintymisestä, elokuvallisten keinojen rajallisesta käytöstä ja ylipäätään kaiken näköisestä myötähäpeästä, johon olen kotimaisen yhdistänyt.

Viimeisten parin kuukauden aikana olen kuitenkin joutunut huomamaan itsepetoksen piirteitä. Olen ollut jo pidempään ihastunut vanhoihin studioajan klassikkoihimme. Kulutin näitä lapsena isän videohyllystä elokuvan toisensa jälkeen. Tapasin lapsuusystäväni uudelleen muutettuani Turkuun opiskelemaan ja löydettyäni Suomalaisen elokuvan festivaalin. Festivaalin hämärissä esityssaleissa pystyin suodattamaan myötähäpeän ajallisen etäisyyden lävitse ja nauttimaan joka hetkestä.

Samoin dokumenttielokuviin keskittyvä Docpoint-festivaali tutustutti minut kotimaiseen dokumenttituotantoon, joka on viime vuosina saanut runsaasti myös kansainvälistä huomiota. Sattumalta näihin näytöksiin eksyneinä totesin, että tämän tyylilajin suomalaiset ohjaajat osaavat ja tästä eteenpäin olen seurannut kentän kehitystä ja uusia tuotantoja kasvavalla kiinnostuksella.

Kaiken kukkuraksi olen joutunut myöntämään itselleni, että olen käynyt muutaman kuukauden sisällä jo useammin katsomassa elokuvateatterissa kotimaista tuotantoa. Olen maksanut näistä elokuvista pyydetyn hinnan ja silti kokenut saaneeni rahoilleni vastinetta. Tämä viimeisin innostukseni juontaa juurensa kotimaiseen lyhytelokuvaan, johon olen tutustunut niin Tampereen elokuvajuhlilla kuin Espoo Cinessä. Näillä festivaaleilla törmäsin Rare Exports Inc. lyhytelokuvaan, jonka absurdi huumori voitti minut puolelleen. Tällä tavalla päädyin viime vuoden lopulla ja useamman vuoden tauon jälkeen ostamaan lipun kotimaisen elokuvan näytökseen ja sille tielle jäin.

Joten ehkä olen vihdoin avartamassa näkökulmaani ja huomaan nauttivani kotimaisen tuotannon hedelmistä monin eri tavoin. Kaappikatsojana olen tehnyt niin jo jonkin aikaa, vaikken ole itselleni tätä myöntänytkään. Kenties suurinta kiitollisuutta kapeakatseisuuteni lievittämisessä tunnen kotimaisille elokuvafestivaaleille, joissa olen tutustunut puoli huomaamatta erilaisiin elokuviin.

Viime viikolla tilasin ensimmäisen kotimaisen dvd-elokuvani vain sillä perusteella, että pidin elokuvasta. Jätän arvelujen varaan, mikä elokuva saa näytellä tätä suurta avausta elokuvamaailmassani, mutta voin paljastaa sen verran, että ensimmäisen kerran tutustuin tähänkin elokuvaan kotimaisen elokuvafestivaalin näytännössä.

 

Outi Hakola


Poliittisesti epäkorrekti elokuvahuumori

marraskuu 2, 2009

Kaukosäädin ja viltti kuuluvat talvi-iltojeni vakiovarustukseen. Kaamosta on kätevää paeta kotisohvalle, lempiohjelmiin tai vuokraleffaan uppoutuen. Katsomistottumukseni ovatkin syklisiä, sillä ne seuraavat vuodenaikojen vaihtelua. Kesäisin en katso televisiota juuri koskaan, eikä viime kesä ollut poikkeus. Muutin kesäkuun alussa, mutta television johto ei ollut seinässä vielä elokuun lopussakaan. Sama koskee elokuvissa käyntiä. Kukapa nyt haluaisi nyhjöttää sisällä, kun on niin lämmintä, että voi viettää aikaa ulkona ilman pelkoa paleltumisesta?

Lue lisää…