Kolumni

Kuin elokuvissa

Matkalla sen huomaa, elokuvan voiman. Uusi kaupunki näyttää tutulta, nähtävyyksistä tulee todisteita omasta olemassa olostaan. Sillä vaikka pääsisi näkemään Valkoisen talon, Eiffel-tornin tai Sydneyn oopperatalon oikeassa elämässä, ensin kohdattu valkokangasversio saattaa edelleen tuntua siltä alkuperäiseltä.

Elokuva ja televisio luovat väkeviä mielikuvia siitä, millaista on New Yorkin kaduilla tai Pariisin kahviloissa. Tarinoista tulee erottamaton osa tapahtumapaikkojensa tenhoa ja glamouria – oikeastaan riippumatta siitä, onko valkokankaalla nähty ollut aitoa vai ei. Hollywoodin ensi vuosikymmenet elokuvat kuvattiin pääasiassa studioissa ja niiden valtavilla ”takapihoilla” Kalifornian auringossa. Poikkeuksiakin oli: tanssija-koreografi Gene Kelly vaati, että musikaali Ilo irti (On the Town, 1949) kuvattiin osin oikeilla paikoilla New Yorkissa. Jälki onkin harvinaisen eläväistä. Tarkkanäköinen katsoja voi myös huomata Kellyn, Frank Sinatran ja Jules Munshinin taustalla kuvauksia seuraamaan saapuneet väkijoukot.

Nykyisin elokuvat on jo usean vuosikymmenen ajan kuvattu keskellä oikeita kaupunkeja – ei tosin välttämättä juuri siinä paikassa, johon tarina sijoittuu. Praha on näytellyt viime vuosina niin Zurichiä (Meduusan verkko, 2002), Lontoota (Oliver Twist, 2005) kuin Wieniä (Silmänkääntäjä, 2006). Budapest puolestaan on sijaistanut paitsi Pariisia (Cyrano de Bergerac, 1990), Roomaa ja Lontoota (München, 2005), myös Buenos Airesia (Evita, 1996). Toronto on kuuluisa asemastaan New York Cityn elokuvaversiona. Tuotannot suuntaavat näihin kaupunkeihin kuvauksellisten maisemien, verokannusteiden, elokuva-rahastojen sekä halvan ja osaavan työvoiman perässä. Isäntäkaupunki saa tuloja, vaikka ei omalla nimellään valkokankaalle päätyisikään.

Todellinen lottopotti tietenkin on, mikäli kuvauspaikka ikuistuu filmille omalla nimellään – tai ainakin melkein. Tällöin huomiota ja rahaa ei parhaassa tapauksessa sada vain kuvausten aikana, vaan myös vuosia niiden päättymisen jälkeen. Pohjois-Yorkshiressa sijaitseva 1700-luvulla rakennettu Castle Howard tunnetaan edelleen Mennyt maailma -epookkidraaman (1981) Bridesheadina. Iso-Britannian kukoistavan heritage-matkailun uusimmaksi vetonaulaksi on nousemassa menestyssarja Downton Abbeyn nimiroolissa hurmaava Highclere Castle Hampshiressa.

2000-luvun elokuvaturismin puhutuin menestystarina on kuitenkin Uusi-Seelanti, josta ohjaaja Peter Jacksonin Taru Sormusten Herrasta -trilogian (2001-2003) myötä on tullut puolivirallinen Keski-Maa. Taianomaisempaa imagoa tuskin voisi toivoa. Kiitos elokuvien tapahtumapaikkojen ja henkeäsalpaavien maisemien perässä maahan matkaavien turistien, saarivaltion matkailuala onkin viimeisen vuosikymmenen aikana kasvanut kymmenillä prosenteilla. Huomattava on ollut myös suurtuotannon piristävä vaikutus maan elokuva-alalle.  Ei olekaan ihme, että Uuden-Seelannin hallitus oli vuonna 2010 valmis vielä uusiin verokannusteisiin ja työvoimalakien helpotuksiin, jotta trilogian esiteoksen, Hobbitin, parhaillaan käynnissä olevat kuvaukset eivät karanneet muille maille.

ANNA MÖTTÖLÄ

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: