Kolumni

Elokuvat historian pimennossa

Mykkäelokuvatutkimus kukoistaa. Yksi syy tälle on se, että useita mykkäelokuvia on helposti saatavilla. Kun mykkäelokuvia alettiin julkaista enenevässä määrin vuosituhannen taitteessa, eräs opettajani totesi leikkisästi, että DVD on parasta mitä hänen elinaikanaan on tapahtunut. Saman voisi sanoa moni muukin tutkija. Päällisin puolin laaja DVD-valikoima on kuitenkin tarkemmin katsottuna aika rajallinen.

Kuinka monta kotimaista mykkää näytelmäelokuvaa on julkaistu DVD:llä? Luulisi, että edes muutama, ohjasivathan elokuvia kaksikymmentäluvulla sellaiset henkilöt kuin Valentin Vaala ja Teuvo Puro, mutta vastaus on pyöreä nolla. Ainoa suomalainen mykkäelokuva, joka on saatavilla DVD-muodossa, on etnografinen teos Häidenvietto Karjalan runomailla (1921).

Hieman liioitellen voi sanoa, että DVD-levyistä on tullut elokuvatutkimuksen elinehto. Ne eivät korvaa filmejä, mutta ne täydentävät tärkeällä tavalla vanhojen elokuvien esityksiä, joita järjestävät niin Kansallisen audiovisuaalisen arkisto kuin monet elokuvafestivaalit. Tutkijalle DVD-levyjen arvo ei ole vain siinä, että ne mahdollistavat monen vanhan ja harvinaisen elokuvan näkemisen, vaan yhtälailla siinä, että teoksia voi läpikäydä kuva kuvalta. Lisäksi levyiltä voi tietokoneohjelmien avulla laskea elokuvien otospituuksien keskiarvot, mediaanit ja keskihajonnan. Halutessaan tutkijan on myös helppo verrata elokuvan loppua ja alkua toisiinsa. Mitä teosanalyyseihin tulee, elokuvien sisältöä koskevien virheellisten väittämien määrä on vähentynyt elokuvatutkimuksessa merkittävästi kun tutkijoiden ei enää tarvitse kirjoittaa muistiinpanojensa pohjalta.

Se, että mykkäkauden kotimaisia näytelmäelokuvia ei ole saatavilla DVD-muodossa ei vain vaikeuta näiden elokuvien tutkimista, vaan vaikuttaa merkittävällä tavalla siihen, että kyseiset teokset ovat huonosti tunnettuja niin Suomessa kuin ulkomailla. DVD-julkaisujen tärkeydestä kertoo paljon se, että moni elokuvatutkimuksen opiskelija on hämmästynyt kuullessaan, että Suomessa tehtiin mykkäelokuvia. Kun joku sitten innostuu ja kysyy, missä näitä elokuvia voisi nähdä, vastaaja joutuu toteamaan, ettei missään. Kun elokuvat eivät ole DVD-muodossa kauppojen hyllyillä, videovuokraamojen katalogeissa ja kirjastojen valikoimissa, niitä ei ikään kuin ole olemassa.

Saatavilla ovat ainoastaan Suomi-Filmi Oy:n vanhat VHS-julkaisut. Ne ovat olleet suomalaisten mykkäelokuvien kannalta miltei yhtä haitallisia kuin hyödyllisiä. Näitä kirjastoista löytyviä videoita vaivaavat väärät kuvasuhteet ja pyörimisnopeudet, puuttuvat ja uusiksi työstetyt välitekstit sekä tasaisen kurja kuvanlaatu. Elokuvat ovat kaukana siitä mitä aikalaiset näkivät. Tämä on ollut omiaan vääristämään suomalaisen mykkäelokuvan vähäistä tyylitutkimusta. Toisaalta kyseiset videokasetit ovat vahvistaneet kaksikymmentäluvun lopulla syntynyttä ylimalkaista käsitystä, jonka mukaan kotimainen mykkäelokuva on perin heikkotasoista. Jokaisella on tietysti oikeus omaan mielipiteeseen, mutta hyödyllisempää olisi ensin ymmärtää, mitä kotimaiset mykkäelokuvat ovat ja miten ne sitä ovat, ja arvottaa niitä vasta sitten. Keskeiset kysymykset ajan kotimaisen elokuvan kehityksestä ovat yhä avoimia ja vailla vastauksia.

YLE Teema ansaitsee lämpimät kiitokset ja syvän kumarruksen siitä, että kanavapaikalla on nähty monta restauroitua suomalaista  mykkäkauden elokuvaa. Näiden esitysten kotitalletukset ovat paikanneet sitä valitettavaa seikkaa, ettei teoksista ole saatavilla kaupallisia julkaisuja. Silti ne eivät aja samaa asiaa kuin korkeatasoiset DVD-julkaisut. Yksi iso heikkous on englanninkielisen tekstityksen puuttuminen, mistä johtuen elokuvien näyttäminen ulkomaisille kollegoille ei ole järin mielekästä. Tämä taas vaikuttaa siihen, ettei suomalaisesta mykkäelokuvasta sanota ulkomaisessa tutkimuksessa paljon mitään.

Le Giornate del Cinema Muto -mykkäelokuvafestivaaleilla esitettiin pari vuotta sitten Mauritz Stillerin ohjaama Gunnar Heden taru (Gunnar Hedes saga, 1923) restauroituna versiona. Esityksestä innostuneena kysyin israelilaiselta tutkijalta, pitikö hänkin elokuvasta. Sain vastaukseksi: ”Of course, it’s Nordic”. Mykkäelokuvien kohdalla pohjoismainen on arvolatautunut käsite. Tällaisena se on myös harhaanjohtava, pohjoismainen elokuva kun oli paljon muutakin kuin tanskalainen ja ruotsalainen elokuva parhaina vuosinaan. Kuvaa on eittämättä vääristänyt kaiken muun ohella se, että toisin kuin ajan muista pohjoismaisista elokuvista, tanskalaisista ja ruotsalaisista teoksista on saatavilla korkeatasoisia DVD-julkaisuja. Nämä leviävät maailmalla ja ovat tutkijoiden käytössä, mikä kertoo omaa kieltään niiden arvosta ja merkityksestä.

Onneksi kuva pohjoismaisesta mykkäelokuvasta on vihdoin laajenemassa. Vanhoja ja usein vähän tunnettuja elokuvia DVD:llä julkaiseva amerikkalainen Flicker Alley laski markkinoille vastikään norjalaisen Lailan (1929). Teos on omiaan osoittamaan esimerkiksi sen, ettei pohjolan maisemien käyttö henkilöhahmojen tunteiden kuvastajana ollut ominainen tyylikeino yksin ruotsalaiselle mykkäelokuvalle, vaan yleistä myös kaksikymmentäluvun muissa pohjoismaisissa elokuvissa, kuten oli myös suojaviivan rikkominen, mitä sitäkin on pidetty ruotsalaisen elokuvan tyylipiirteenä. Kaksikymmentäluvun suomalaiset elokuvat vahvistaisivat näitä käsityksiä entisestään, kunhan useammat tutkijat – niin suomalaiset kuin ulkomaiset – näkisivät niitä. Pohjoismaista mykkäelokuvaa eivät ole vain Kuilu (Afgrunden, 1911), Ajomies (Körkarlen, 1921) ja Laila vaan yhtälailla Anna-Liisa (1922) ja Korkein voitto (1929).

JAAKKO SEPPÄLÄ

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: