Kolumni

Asta Nielsenin yksityisalueet

Näin muutama kuukausi sitten Asta Nielsenin esikoiselokuvan Kuilu (1910, Kosmorama) Orionin valkokankaalta. Filmi ei ole minulle uusi tuttavuus:  katsoin sitä etu- ja takaperin dvd:ltä ja youtubesta, kun pari vuotta sitten tein artikkelia filmistä. Olin silti valkokangaskokemuksesta järkyttynyt.

Artikkelissa kirjoitin filmin kuuluisimmasta kohtauksesta, pahamaineisesta gaucho-tanssista ja Asta Nielsenin lantiosta. Omasta mielestäni suorastaan herkuttelin tanssista löytyvillä rajojen rikkomisilla. Kaikissa muissa kohtauksissa Nielsenin vartalo on verhottu säädyllisesti korsettiin ja alushameisiin. Hän on liikkeissään jäykkä, kuten aikakauden naisten kuuluikin. Ylväs, suoraryhtinen, kapeauumainen, leveälanteinen, kurvikas, uhkea, mutta jäykkä. Yhden tanssin ajaksi vartalo vapautuu: roolihahmo Magda on luopunut hyveellisestä elämästään ja ajautunut varieteehen tanssimaan rakastajansa kanssa. Esityksessä Rudolph on pukeutunut gauchoksi eli karjapaimeneksi ja Magda vetänyt päälleen hapsuhelmaisen intiaanimekon. Erityistä nahkamekossa on se, ettei sen alta löydy tavanomaista korsettia eikä paksuja alushameita, ei ainoatakaan. Vartalo on vapaa, lantio liikkuu. Se keinuu, se pyörii, se kiusaa.

Reilun kahden minuutin mittaisessa tanssiesityksessä Magda kietoo lasson Rudolphin ympärille, jotta tämä ei voi liikkua ja sen jälkeen aloittaa miehen piinaamisen. Hän hieroo vartaloaan vasten miehen vartaloa. Ei mitenkään keimaillen tai sievästi, vaan uhmaten, vaativasti ja voimalla, avoimen eroottisesti. Ohuen nahkamekon läpi näemme lantion pyörivän, vatsan ja lantioluiden liikkeen, melkein tunnemme itsekin, kuinka Asta Nielsen hieroo takapuolellaan Poul Reumertin vartaloa. Kun miehen halut eivät herää tästäkään, raivostunut nainen käy käsiksi mieheen, kaataa tämän ja lyö hampaansa miehen kurkkuun.

Kohtaus on hengästyttävä Youtube-pätkänäkin tai dvd-versiona. Kun ensimmäisen kerran näin sen, tuijotin ruutua typertyneenä. Kuinka Asta Nielsen voi? Kuinka on mahdollista? Ei yksikään kunniallinen nainen voinut tehdä tuollaista julkisella paikalla vuonna 1910! Mutta kun näin tanssin kankaalta, sain uuden kauhistuskohtauksen, sillä näin liikaakin: Asta Nielsenin nännit hänen ohuen mekkonsa lävitse. Ei edes aluspaitaa tuon ihonmyötäisen asun alla!

Meille tanssi on kevyttä kamaa, sillä katsomme sitä vuosikymmenten yli. Uskaliaampaa näkee liki jokainen kerta, kun kääntää mainosrahoitteiselle televisiokanavalle. Omassa kontekstissaan, vasten 1900-luvun ensimmäisen vuosikymmenen moraali- ja käyttäytymiskoodistoja, se oli ainutlaatuista – ainakin maksullisten talojen ja uskaliaiden varieteeteattereiden ulkopuolella. Kohtauksen rajojarikkovuus on hurjaa suhteessa aikakauden moraalikoodistoon. Siksipä juuri tanssi onkin laitettu varietee-lavalle, sellaiseen ympäristöön, jossa se on juuri ja juuri mahdollista, ja vielä poliisikonstaapelin valvovan katseen alle. Näppärästi kulisseihin suoraan kameran eteen sijoitettu hahmo takaa sen, että Kuilun sisäisessä maailmassa hurja tanssi on virallisen auktoriteetin hyväksymä ja valvoma, siis sallittu meille katsojillekin.

Poliisivalvonnasta huolimatta halusin kääntää katse pois kankaalta ja antaa sadan vuoden takaisen näyttelijättären pitää yksityisyytensä. Samalla kuitenkin tuijotin huumaantuneena Astan roolisuoritusta, hänen yksityisalueitaan ja tajusin entistäkin vahvemmin sen, kuinka mullistava elokuva oli omana aikanaan rohkeudessaan.

Samoin kävi käsityksilleni elokuvasta kokonaisuudessaan. Toki varhainen elokuva ja sen tyylilajit ovat aiheesta tutkimusta väsäävälle tuttuakin tutummat, mutta esitys asetti elokuvan upeasti omaan kontekstiinsa. Kuilun seurana nimittäin esitettiin toinen samanvuotinen filmi, København ved Nat, jonka genrekin oli suurin piirtein sama. En kuitenkaan puhu genreistä nykyaikaisessa merkityksessä, vaan aikalaiskontekstissaan. Kummatkin filmit nimittäin kuuluvat luokkaan ”pahan maailman houkutukset”, joissa joudutaan huonoille teille ja rappiolle. Näistä tuo toinen filmi oli oikein malliesimerkki aikanaan suosituista ”kaupungin yöelämä” -filmeistä, joissa juhlitaan ja juopotellaan epämääräisessä seurassa. Kuilusta juopottelu taas puuttuu liki kokonaan, samoin juhliminen – sen sijalla on sukupuolisiveellinen lankeaminen, toinen ”pahan maailman houkutukset” -filmien perusjuonista.

Samalla rahalla sain siis silmieni eteen kaksi vuoden 1910 menestynyttä tanskalaista näytelmäelokuvaa, jotka kuvasivat kaidalta tieltä sortumista kolmiodraaman keinoin. Tähän ne yhtäläisyydet sitten päättyivätkin. Ensimmäisen København ved Nat -pätkän ajan edessäni oli vain ja ainoastaan kaaosta. Päähenkilöinä on neljä herraa, neljä rouvaa ja neljä iloista neitoa, joten käynnissä on jatkuvasti melkoinen mekkala, kun jokainen huitoo omaan suuntaansa, eikä mihinkään keskitytä. Yksittäiset hahmot eivät erotu toisistaan, jokainen taistelee tilasta, säheltää ja peittää näkyvistä milloin kenetkin.

Kuilussa tarinan keskiössä on vain kolmen henkilöä, Magda, Rudolph ja Knud, ja jokaiseen tilanteeseen keskitytään, annetaan aikaa. Nyt sata vuotta draaman konventioita myöhemmin Kuilun kerronta ei tunnu niin kummalliselta, mutta omana aikanaan se on ollut valkokankaalla uutta ja ihmeellistä. Kameran edessä olemisen ja liikkumisen sijaan tarinaa kerrotaan ja tunteita tulkitaan. Elävä esimerkkipari, samalla kankaalla peräjälkeen esitetty filmikaksikko kiteytti Kuilun tuoman muutoksen paljon paremmin kuin kymmenen tutkimusartikkelia, joissa on analysoitu Nielsenin ibseniläistä näyttelemistyyliä, Kuilua elokuvanäyttelemisen perustanluojana ja tanskalaista 1910-luvun melodraamaa noin yleisesti ottaen. Keskeinen ero onkin kontekstualisoimisessa, omaan aikaansa sijoittamisessa ja anakronististen käsitystemme välttämisessä. Usein analysoimme Kuilua suhteessa siihen, mitä on tullut sen jälkeen, vaikka ymmärtäisimme elokuvan merkityksen paremmin, jos vertaisimme siihen, mitä oli sitä ennen.

Vierailu Asta Nielsenin ajassa ja yksityisalueilla sai historiantutkijan tirkistelemään naisruumiin muotoja ja hämmentymään anakronismin suomujen putoillessa silmiltä. Tällaista pitäisi tehdä useamminkin – tai jopa asettaa ehdoksi tulkinnoille: ennen ei saisi katsoa elokuvahistorian suuria klassikkopätkiä, kuin on tutustunut aikakauden peruskauraan ja siihen, miten asioita yleensä tehtiin ja miten ne yleensä esitettiin. Pari samaan aihealueeseen kuuluvaa tusinafilmiä pohjalle, ja vasta sitten oikeaan kohdepätkään.

Hurskasteleva idea, mutta totta toinen puoli.

OUTI HUPANIITTU

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: