Kuukauden kolumni

Järki ja tunteet

Viime toukokuussa sain ranskalaiselta ystävättäreltäni pysäyttävän sähköpostiviestin: väitöskirjojemme ohjaaja, professori Jean-Louis Leutrat oli menehtynyt joitakin viikkoja aiemmin 70 vuoden ikäisenä. Leutrat työskenteli Sorbonne Nouvellen yliopistossa Pariisissa, jossa opiskelin elokuvan historiaa ja estetiikkaa vuosina 1989 – 2001. Muistan hänet poikkeuksellisen inspiroivana opettajana, joka yhdisti elokuva-analyyseissään syvällistä kirjallisuuden ja taiteen tuntemusta, mutta myös huumoria, kielellistä ilottelua ja filosofiaa. Sanat, jotka ehkä parhaiten istuvat hänen ajatteluunsa ja kirjalliseen tuotantoonsa ovat mielestäni luovuus, kauneus ja rohkeus. Leutrat’n kaikki tekstit ovat muodoltaan ja rakenteeltaan taidokkaita, mutta eivät koskaan itseriittoisia. Niitä voisi kuvata tietyllä tapaa uskaliaiksi, mutta ei koskaan aihettaan epäkunnioittaviksi. Hänen ranskankielensä oli vivahteikasta, virheetöntä ja kaunista. Luonteeltaan Jean-Louis Leutrat oli eräänlainen ”vastarannankiiski”, joka nautti hämmentämisestä ja perinteisten ajatusmallien murtamisesta. Hänen näkemyksensä elokuvahistoriasta ei ollut kronologinen vaan mosaiikkimainen, taidokas ja yllättävä. Jean-Louis Leutrat sai meidät opiskelijat rakastamaan elokuvaa ja heittäytymään seitsemännen taiteen pauloihin vähän niin kuin heittäydytään seitsemänteen taivaaseen: ensisijaisesti tunteen vieminä, ja vasta sekundaarisesti järkisyihin nojaten.

Mutta onko nykymaailman tilanteessa mitään järkeä heittäytyä tunteiden viemäksi? Kuluvan vuoden uutiset ovat olleet karua luettavaa: maailmanlaajuisen taantuman uhka syvenee, Euroopan pankkikriisi laajenee, työttömyys kasvaa, sosiaalinen eriarvoisuus lisääntyy, yhteiskunnalliset levottomuudet nostavat päätään, poliittiset ääriliikkeet vahvistuvat. Ja niin edelleen. Osana globaalia maailmaa ja Eurooppaa talouden alamäki on ulottanut lonkeronsa myös Suomeen. Meilläkin valtion velka kasvaa, työmarkkinat kompuroivat, yhteiskunnallinen ja sosiaalinen eriarvoisuus lisääntyvät. Syöksykierrettä pyritään suoristamaan säästämällä ankarasti – ensimmäisten joukossa tietysti taiteesta ja tieteestä. Humanistille ja elokuvatutkijalle tulevaisuus ja työllistyminen näyttävät epävarmoilta. Väkisinkin tulee mieleen, että olisi ehkä kannattanut aikanaan valmistua johonkin ”järkevään” ammattiin. Lääkäreitä, sairaanhoitajia, juristeja, opettajia, sähkö- ja putkimiehiä tarvitaan aina. Myös erilaiset palvelut ja kaupanala rekrytoivat taloudellisesta tilanteesta huolimatta. Mutta kuka kaipaisi humanistia ja elokuvatutkijaa kun lama kolkuttaa ovelle? Miten pärjätä tilanteessa, jossa Suomen Akatemian ja yliopistojen rahoitusta leikataan, yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen aloituspaikkoja vähennetään, lehtoraatteja ja muita opetusvirkoja lakkautetaan, tieteenaloja yhdistetään, kilpailua ulkopuolisesta rahoituksesta lisätään, jne. Onko elokuvatutkijaksi ryhtyminen tässä tilanteessa taloudellinen itsemurha ja silkkaa hulluutta? Mitä hyötyä olisi – jos tätä tasoa koskaan edes tavoittaisi – Jean-Louis Leutrat’n kaltaisen tutkijan estetiikan tajusta, herkkyydestä ja luovuudesta, jos vastakkaisessa vaakakupissa painavat yksinkertaisesti järki ja ekonomisuus? Rationaalisesti ajatellen ei mitään.

Kielteisessä vastauksessa piilee kuitenkin ajatukseni ydin. Minulle elokuva ja elokuvatutkimus eivät ole koskaan olleet järjen tai hyödyn asioita, vaan ne ovat liittyneet aina puhtaaseen tunteeseen: iloon, mielihyvään ja intohimoon. Siksi minun ei ole koskaan tarvinnut oikeasti katua valintojani ja ajatella, että valitsemalla jonkin toisen ammatin, elämäni olisi ollut turvatumpi. Uskon myös vilpittömästi – joskin hieman naiivisti – että (elokuva)taide on tapa analysoida ja ymmärtää maailmaa, kysyä kysymyksiä ja etsiä vastauksia. Elokuva puhuttelee ihmisiä lukuisin eri tavoin ja juuri elokuvatutkija voi toimia tämän dialogin avaajana, välittäjänä ja välikappaleena. Elokuvatutkijoita siis tarvitaan, kaikesta huolimatta.

Lamat tulevat ja menevät, hallitukset säästökohteineen vaihtuvat, mutta ajattelu, taide ja elokuvatutkimus jäävät. Myös Jean-Louis Leutrat’n teokset jäävät – ja minä jään kaipaamaan häntä, ystävää ja esimerkkiä.

Satu Kyösola

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: