Kuukauden kolumni

toukokuu 26, 2011

Elokuvien juhlaa

Cannesin elokuvajuhlien jälkimainingeissa on sopiva hetki puntaroida festivaalien roolia elokuvakulttuurissa ja elokuvan kokemisessa. Heti alkuun täytyy tunnustaa, että itse olen tainnut menettää sydämeni leffafestareille lopullisesti. Päätellen siitä, että viime aikoina Suomessa elokuvafestivaali toisensa jälkeen on tehnyt katsojaennätyksiä, näin on käynyt monelle muullekin.

Osaksi syy löytyy varmasti Suomen kaupallisen elokuvakulttuurin tilasta. Säännölliseen teatterilevitykseen kun mahtuu tänä päivänä vain kapea siivu elokuvatarjonnasta, pääasiassa Hollywoodista. Kiitos elokuvafestivaalien myös meillä on kuitenkin mahdollista nähdä tuoreeltaan monenlaista elokuvaa ympäri maailman. Arvokas ohjelmisto voi toki koostua vanhemmastakin elokuvasta; Suomalaisen elokuvan festivaali on korvaamaton elokuvatarjonnan monipuolistaja kulttuuripääkaupunkivuottaan viettävässä Turussa, josta pienet art house -teatterit ovat 2000-luvulla lähes tyystin kadonneet. Elokuvafestivaaleja voikin hyvällä syyllä kuvailla suomalaisen elokuvakulttuurin selkärangaksi.

Ja täältä festivaalien luvatusta maastahan elokuvatapahtumia löytyy, kymmenittäin – maailmalta tietenkin lukematon määrä lisää aina eksklusiivisesta Cannesista kaupunkijuhlamaiseen Berlinaleen ja kokeilevan elokuvan kotiin Ann Arbor Film Festivaliin. Suurimmat festivaalit ovat paitsi elokuvan, myös julkkiskulttuurin ja muodin näyttämöitä. Kohuja syntyy niin pressitilaisuuksissa, punaisella matolla kuin näytöksissä. Kuten tiedetään, mahdollisen pystin tai palkinnon voitto tuo paitsi kunniaa, myös etulyöntiaseman kovassa kamppailussa elokuvan saamisesta yleisön ulottuville. Festivaalit ovatkin usein myös tärkeitä kauppapaikkoja: juhlahumun keskellä ja erillisissä marketeissa projekteja sekä valmiita elokuvia myydään ja ostetaan.

Tavalliselle katsojalle festivaalien parasta antia ovat kuitenkin itse elokuvat ja festivaaleilla vallitseva tunnelma. Se syntyy odotuksesta, jonotuksesta, uusien tekijöiden löytämisestä, vanhojen suosikkien viimeisimpien töiden näkemisestä, ennakkokohun saattelemista teoksista ja kätketyistä helmistä. Tärkeää on yhteisöllisyys, hetken ja kiinnostuksen jakaminen niin ystävien kuin tuntemattomien kanssa. Elokuvafestivaaleissa onkin paljon samaa kuin elokuvakerhoissa parhaimmillaan. Samalla tavalla ne paljolti pyörivätkin, vapaaehtoisten talkoolaisten innolla ja voimalla.

Suomessa festivaalikauden startti tapahtuu kesäkuussa, kun kynnelle kykenevät matkaavat napapiirin pohjoispuolelle Sodankylään tunnelmallisiin öihin. Pienen huilin jälkeen jatketaan pääkaupunkiseudun hienoilla suurtapahtumilla Espoo Cinéllä ja Rakkautta & Anarkiaa -festivaalilla. Tiedossa on ohjelmakarttojen pläräämistä, juoksua näytöksestä toiseen ja ennen kaikkea elämyksiä teatterin pimeässä. Varsinkin runsasohjelmaisen Rakkautta & Anarkiaa -festivaalin yleisö on helppo tunnistaa Helsingin kaduilla: katse on festivaalin loppupuolella jo hiukan pöllämystynyt, mutta intoa riittää edelleen.

Näiden kunnioitettavan ikään ehtineiden elokuvajuhlien jälkeen syksy jatkuu pääkaupunkiseudun pienemmillä teemafestareilla kuten Lens Politica, Cinemaissi ja Animatricks. Joulutauon jälkeen koittaa DocPoint ja keväällekin onneksi riittää tapahtumia Tampereen elokuvajuhlista Night Visionsiin ja Loikka-tanssielokuvafestivaaliin. Ja kenties seuraavana vuonna mukaan liittyy taas joku aivan uusi tulokas.

Kouluikäistä yleisöä ajatellen toivoisi, että täkäläisillä elokuvafestivaaleilla olisi yhä paremmin resursseja toteuttaa myös elokuvakasvatuksellisia projekteja. Festivaalit tarjoavat hyvät mahdollisuudet tutustua elokuvakulttuurin monipuolisuuteen ja elokuvaan taidemuotona. Elokuva on kokonaisvaltainen kokemus, eikä ole yhdentekevää, missä ja millä tavoin sitä näkee. Monet omista ikimuistoisimmista elokuvahetkistäni ovat juuri festivaaleilta: kun yhtäkkiä huomaa istuvansa keskellä 600 animefania, jotka onnessaan hoilaavat Hayao Miyazakin elokuvan Ponyo rantakalliolla trailerin mukana; tai kuuntelee Pirkko Saision kertojanääntä Melbourne International Film Festivalin Melancholian 3 huonetta -näytöksessä kaukana kotoa ja tajuaa olevansa salissa ehkä ainoa, joka tietää, miltä kuvissa näkyvä ankara pakkassää iholla tuntuu. Aina ei tietenkään osu oikeaan ja silloin saattaa huomata istuvansa kolmatta tuntia katsomassa teosta, jonka pointti menee itseltä aivan ohi. Mutta tämäkin on osa festivaalien viehätystä: mahdollisuus haastaa itsensä ja oma makunsa. Festivaaleilla jokaisesta löytyy pieni cinefiili.

ANNA MÖTTÖLÄ

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: