Kuukauden kolumni

HOMOILLASTA VINOKINOON

Homoseksuaalisuus on ollut yksi kuluvan vuoden näkyvimmistä puheenaiheista Suomessa. Helsingin Pride-kulkueeseen kesällä tehty kaasuisku ja Ylen syksyinen Homoilta ovat saaneet aikaan tilanteen, jossa seksuaalivähemmistöjen oikeuksia käsittelevät kysymykset ovat nousseet yhteiskunnallisen keskustelun keskiöön. Edellä mainitut tapahtumat ovat poikineet paitsi kirjavan joukon kannanottoja myös jaloilla äänestämistä. Kaasuhyökkäys johti SETAn jäsenmäärän kasvuun ja esimerkiksi Tampereella järjestettiin Pride-kulkue vastalauseena seksuaalivähemmistöihin kohdistuville viharikoksille. Homoillassa useiden kristillisten liikkeiden edustajat assosioivat homoseksuaalisuuden syntiin ja rikkinäisyyteen ja vastustivat sukupuolineutraalia avioliittolakia. Tämä johti kymmenien tuhansien kirkosta eroamiseen.

Tietysti tapahtumat myös romuttivat joukon illuusioita niiltä, jotka kuvittelivat elävänsä pääsääntöisesti suvaitsevassa ja tasa-arvoisessa yhteiskunnassa. Debatti on tuonut päivänvaloon yhä enenevässä määrin vihamielisiä asenteita. Loukkaavia kommentteja ei ole syytä toistaa tässä, mutta Julkisen sanan neuvostoon on tehty useampia valituksia verkkolehti Uuden Suomen seksuaalivähemmistöjä käsitelleistä blogikirjoituksista. Julkisen sanan neuvosto on myös ottanut kanteluita käsittelyyn. Jaloillaan äänestivät myös ne, jotka haluavat ylläpitää yhteiskunnallista eriarvoisuutta tunnustamalla vain ja ainoastaan heterosuhteiden legitimiteetin. Homoillan jälkipyykissä esimerkiksi Kristillisdemokraatteihin liittyi parisen sataa uutta jäsentä.

Vaikka keskustelu voi vaikuttaa monipuoliselta, ja monessa mielessä sitä onkin, mutkia vedetään harmillisella tavalla suoriksi. Keskustelussa toistuvat sellaiset ilmaisut kuin ”homokysymys”. Näin ollen hyvääkin tarkoittavista puheenvuoroista saa helposti sellaisen kuvan, että kansan voisi jakaa kahteen osaan: homoihin ja heteroihin. Seksuaali- ja sukupuolihistorioiden, -kokemusten, -identiteettien jne. moninaisuus toisin sanoen pelkistyy helposti puheenparreksi homoseksuaalien oikeuksista. Kaikki eivät kuitenkaan ole yksiselitteisesti ”heteroita” tai ”homoja”. Niin homoseksuaalisuudella kuin heteroseksuaalisuudella – sellaisina kuin me ne nykypäivänä ymmärrämme – on oma historiansa. Lisäksi seksuaalisuus on kulttuurisesti ja sosiaalisesti muotoutunutta. Edes enemmistö/vähemmistö-suhteet eivät ole pysyviä vaan tulosta yhteiskunnallista valtasuhteista.

Tietysti yksinkertaistamista tapahtuu myös muissa asioissa, eivätkä ennakkoluulot ja yksioikoiset tulkinnat lopu seksuaalisuuden alueelle. Puurot ja vellit ovat menneet monelta sekaisin muun muassa uskonnon suhteen. Homoillassa miehen ja naisen välisen parisuhteen ainoaksi hyväksyttäväksi parisuhdemuodoksi nostanut Päivi Räsänen ei esimerkiksi esiintynyt kirkon äänitorvena tai edusta kirkon kantaa. Yritykset ymmärtää herätyskristillistä maailmankuvaa taas jäävät usein pintapuolisiksi. Pahimmillaan yritystä ymmärtää ei edes ole, mutta tämänkaltainen ylimielisyys tuskin on kestävä ratkaisu. Ja vaikka kirkon jäsenille on ehdotettu seurakuntavaaleissa äänestämistä vaikuttamisen muodoksi eroamisen sijaan, on ymmärrettävää, että moni sulkee kirkon ovet takanaan vapaaehtoisesti. Tämäntapaiset protestit näyttäytyvät merkityksellisenä tilanteissa, joissa kirkon muuttumisen hitaus tuntuu turhauttavalta. Kuten Esko Valtaoja blogissaan kirjoitti, ”nyt eletään vuotta 2010” ja keskustelu homoseksuaalisuudesta olisi pitänyt käydä kirkonkin sisällä jo aikapäiviä sitten.

Parin viimeisen vuosikymmenen aikana ”homonäkyvyys” on lisääntynyt mediassa myös siinä mielessä, että entistä useammin televisio on kuljettanut katsojiensa eteen homoiksi tai lesboiksi määriteltyjä henkilöhahmoja. Valitettavan usein homonäkyvyys kuitenkin kattaa vain stereotyyppisesti kuvatut mieshahmot. Aiheesta puhutaankin ”homonäkyvyydestä” eikä vaikkapa ”lesbonäkyvyydestä”. Kriittisimmät ovat myös esittäneet, että homonäkyvyys palvelee usein ennen kaikkea heteroita, jotta heterot saisivat tuntea itsensä suvaitsevaisiksi ja ”cooleiksi”. Monipuolisempia sukupuolen ja seksuaalisuuden kuvauksia voi vuosittain löytää erityisesti joka lokakuun kieppeillä. Tuolloin Suomen ainoa erityisesti homo- ja lesboelokuvaan keskittynyt elokuvafestivaali Vinokino kiertää maata. Tänä vuonna Vinokino tarjoaa viidessä eri kaupungissa kunnon kattauksen elokuvan ystäville. Mutkia ei vedetä suoriksi, vaan katsotaan kunnolla vinoon. Festivaalin kotisivujen sanoin: Vinokino on tarkoitettu kaikille hyvistä elokuvista kiinnostuneille. Vielä ehtii mukaan!

Marjo Kolehmainen

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: