Kuukauden kolumni

SAYONARA KON JA KAWAMOTO

Elokuussa, juuri Hiroshiman animaatiofestivaalin jälkisaatossa, tuli suru-uutinen kahden japanilaisen animaation keskeisen hahmon, Satoshi Konin ja Kihachiro Kawamoton kuolemasta. Kawamoto toki oli jo iäkäs, mutta Kon ei vielä viisikymppinenkään. Molemmat pyrkivät myös johonkin muuhun kuin siihen kaikkien tuntemanan perusbulkki-TV-animehen.

Kihachiro Kawamoto ei tule monelle edes mieleen japanilaisanimaatiota miettiessä. Hän nimittäin työskenteli stop-motion nukkeanimaation parissa, luoden joitakin uskomattomia alan merkkiteoksia. Kawamoton nuket liikkuvat yhtä elävän näköisesti kuin japanilaisen nukketeatteri bunrakun nukkehahmot – ne tuntuvat  välillä heräävän oikeasti eloon. Kawamoto opiskelikin nukkeanimointia Tsekeissä Jiří Trnkan johdolla, kuten oman maamme nukkeanimaatiomestari Katarina Lilllqvist. Kawamoton aihepiirinä etenkin uran loppupäätä kohden olivat Japanin klassisen kirjallisuuden ja tarinaperinteen aiheet ja visuaalisessa tyylissä näkyy vaikutteita perinteisestä japanilaisesta kuvataiteesta, bunraku-nukketeatterin isäksi, kuten muutaman vuoden takaisessa mestariteoksessa Book of the Dead (2005) tai Dojoji Temple (1976). Kawamoton elokuvat kantavat myös syvällisesti buddhalaisia teemoja. Jos joku ei ole Kawamotosta kuullut, YouTubesta voi vilkaista vaikkapa House of Flamen

Kawamoto on hyvä esimerkki siitä, miten Japanin animeteollisuuden maine jättää sivuun Japanin pitkän tradition taideanimaation parissa. Jälkimmäiseen voi parhaiten tutustua Hiroshiman animaatiofestivaalilla, kun taas kaupallista anime-animeta fanittava suuntaa askeleensa jokakeväiseen Tokyo Anime Fairiin. Silloin tällöin Japanin taideanimaatio pulpahtaa esille, kuten vaikkapa pari vuotta sitten Kunio Katon voittaessa Oscarin parhaasta lyhytanimaatiosta.

Jos taide- ja lyhytanimaation saralla työskentelevät asettuvatkin selkeästi animeteollisuuden ulkopuolelle, on tämän teollisuuden sisällä hahmoja, jotka pyrkivät kukin omalla tavallaan hannaamaan vastaan odotuksille siitä, mitä animen pitäisi olla. Näistä vastaanhannaajia ovat Ghibli-studiomiehet Hayao Miyazaki ja Isao Takahata, Neon Evangelion Genesiksellä nuorison kulttiohjaajaksi noussit Hideaki Anno ja Production I.Gn tähtiohjaaja Mamoru Oshii. Satoshi Kon kuuluu myös tähän leiriin.

Satoshi Kon kuoli 24.8. syöpään, vain 46-vuotiaana. Hän kehitti lapsi- ja nuoriso-orientoitunutta animeta enemmän aikuiseen makuun sopivaksi. Hänelle olivat ominaisia syvälliset teemat, monikerroksiset tarinat, psykologisesti syvät henkilöhahmot ja animoinnin visuaalinen runsaus. Kon on erittäin kiinnostunut eri mediamuodoista ja niiden pohtimisesta animen keinoin, ja useissa hänen animaatioissaan teemana ovatkin elokuvat, ne live-sellaiset. Jos joku elokuvatutkija ei ole vielä oikein päässyt japanilais-animen makuun, Konin teokset ovatkin oiva tapa aloittaa tutustuminen.

Satoshi Kon debytoi Studio Madhousen suojissa 1997 anime-elokuvalla Perfect Blue, joka osoittaa Konin kiinnostuksen reaali- ja mediatodellisuuksien sulautumiseen yhteen idoleja palvovassa nykykulttuurissa. Elokuvan päähenkilö, nuorisoidoli Mima saa peräänsä kostonhimoisen nettihäirikön. Tämä luo Mimalle webbisaitin nimeltä Mima’s Room, joka on näennäisesti Miman päiväkirja. Todellisuus ja virtuaalitodellisuus alkavatkin mennä sekaisin Miman yrittäessä selviytyä järjissä kolmessa roolissaan: idolina, stalkerin luomana virtuaali-Mimana ja omana todellisena itsenään.

Millennium Actress (2001)  toi mukaan Konille tyypilliset viittaukset elokuvantekemiseen. Millennium Actress kertoo fiktiivisesti Japanin elokuvateollisuuden historian yhden näyttelijättären muistelmien kautta. Elokuva elokuvan sisällä onkin yksi Konin vakiotarinarakenteita. Varsinainen oivallus oli sijoittaa nykyajassa näyttelijättärestä muisteludokumenttia tekevä televisioryhmä Sony-digivideokameroineen sisälle näyttelijättären 30-luvun kohtauksiin. Paprika (2006) puolestaan  riemastuttaa elokuvatutkijaa nuorena elokuvaohjaajan urasta haikailleella etsivähahmollaan, joka eräässä kohtauksessa selittää klassisen leikkauksen 180 asteen kuvaussäännön.

Tokyo Godfathers (2003) oli ilmestyessään yksi lisäys klassiset jouluna katsottavat elokuvat -listalleni: kotoaan karannut teini, koditon alkoholisti ja transvestiitti löytävät jouluaattona hylätyn vauvan ja alkavat etsiä sen vanhempia, ei aasitalleista vaan nyky-Tokiosta. Televisiolle Kon ohjasi minianimesarjan Paranoia Agent (2004), jonka jokainen jakso käsitteli saman asumalähiön eri henkilöitä. Heitä yhdistävä asia oli kosketus asumalähiötä terrorisoivaan sarjamurhaajapoikaan.

Kon oli kuollessaan tekemässä uutta elokuvaansa The Dream Machine, joka on ohjaajan sanojen mukaan ”robottien roadmovie”.

Satoshi Kon vieraili Helsingissä, Kansallisessa Audiovisuaalisessa Arkistossa syksyllä 2008.

Eija Niskanen

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: