Kuukauden kolumni

Näytteillä, julkisuudessa

”Elokuva tekee turmiollista työtä nuorissa, aloittelevissa näyttelijöissä. Useimmitenhan nuoret ovat todella nuoria, ailahtelevia, kunnianhimoisia, kärsimättömästi eteenpäin pyrkiviä. Jos heillä on vielä edulliset ulkoiset edellytykset, iskee elokuva heihin. Kypsymättömille näyttelijöille annetaan heti suuria osia, ja mainosrumpu alkaa päristä. Seinillä komeilevat jättiläiskuvat, heitä valokuvataan jos jonkinlaisissa asennoissa, vaatteissa ja ilman vaatteita, heidän tukkansa, lantiomittansa, varpaankyntensä ja nenäliinansa kuvataan tarkoin, heitä haastatellaan ja heistä tehdään suuria noin vain. Kuitenkin heidän työnsä on vasta alussa ja sillä ei vielä ole mitään pohjaa. Kuinka moni nuori ihminen voi kestää lujana saamatta turmiollisia luuloja itsestään?”

Näin jyrisi Wilho Ilmari, Suomen Teatterikoulun rehtori keväällä 1945, jolloin koulun ensimmäinen vuosikurssi oli valmistumassa. Aikakauslehtihaastattelussa hän pohti oppilaidensa tulevaisuuden näkymiä ja oli vakaasti sitä mieltä, ettei heidän ainakaan olisi hyvä päätyä elokuvakameroiden eteen, sillä filmin maailmassa arvostettiin ainoastaan pintaa ja kuorta todellisten ammatillisten ansioiden sijaan. Kauneuden takia etenkin nuorille näyttelijättärille tarjottiin filmissä aivan liian paljon suosiota ja suitsutusta ennen aikojaan.

Vuonna 1945 suomalaisen elokuvan unelmakoneisto oli voimissaan. Suosituimpien elokuvatähtien joukkoon kuului useita sellaisia näyttelijöitä, joilla ei ollut lainkaan alan koulutusta tai kokemusta näyttelemisestä teatterissa, eli he olivat tässä mielessä amatöörejä verrattuna teatterin varsinaisiin ammattinäyttelijöihin. Vaikka elokuva-alan meno ei koto-Suomessa ollut samanlaista kuin Atlantin toiselle puolella, oli esimerkiksi Helena Karasta ja Regina Linnanheimosta tehty elokuvatähtiä juuri Wilho Ilmarin kuvaamalla tavalla. Heidät oli kammattu, meikattu ja vaatetettu uusimman muodin mukaan, valokuvattu suurella hartaudella mahdollisimman kauniiksi ja sitten esitelty tähtiä janoavalle yleisölle. Rajanveto teatterinäyttelijöiden ja elokuvanäyttelijöiden välillä oli selvä – teatterin ammattilainen saattoi esiintyä sivutoimenaan myös elokuvassa, mutta toiseen suuntaan tie oli suljettu. Elokuvan kaunottaret eivät nousseet teatterilavoille eivätkä teatterin ammattilaiset juuri arvostaneet edes omia elokuvaroolejaan.

Tämän päivän suomalaiset elokuvayhtiöt eivät enää pyöritä samanlaista unelmatehdasta. Järjestelmällistä julkisuuden luomista näyttää nykyään harjoittavan lähinnä Solar Films, joka on läpi 2000-luvun tuonut tärkeimmät elokuvansa ensi-iltaan aina tammikuun puolessa välissä ja useat niistä vajaata kahta vuotta myöhemmin joulukuiseen televisioensi-iltaan Nelosella. Muutenkin markkinointiin ja tunnistettavuuteen on panostettu, voisipa melkein jo puhua Solar-genrestä, jossa niin näyttelijöitä, tyyliä kuin mainonnan keinojakin toistetaan filmistä toiseen. Muutamaan viime vuoteen ei ole enää nähty Matti-elokuvan tai Pahojen poikien kaltaisia Seiska-ryöpytyksiä ja muita mediakampanjoja, mutta siitä huolimatta tammikuut ovat olleet pullollaan oheisjulkisuutta, jolla on taattu, ettei keneltäkään jää huomaamatta vuoden ensimmäisen kotimaisen elokuvan ensi-ilta.

Vaikka nykyisten elokuvayhtiöiden markkinointikoneistot ja julkisuuskampanjat ovat maltillisia Wilho Ilmarin aikoihin verrattuna, on julkisuus edelleen tärkeä osa näyttelijöiden elämää. Edelleen on olemassa jako kahteen kastiin, vaikka rajalinja on vaihtanut paikkaa. Enää ei jako elokuvassa ja teatterissa näyttelemiseen ole tiukka, mutta oikea näytteleminen erottuu edelleen kameroiden edessä esiintymisestä – Salkkari-tähdillä voi olla menestystä suuren yleisön parissa, mutta varsinaisiksi arvostetuiksi näyttelijöiksi ei pelkällä päivittäissaippualla pääse. Samoin Seiskan tyyppisten juorujulkaisujen lehdillä omasta halustaan esiintyvät yleensä vain ne julkkikset, jotka ovat julkisuutensa takia tunnettuja. Heidän onkin sitten annettava myös yksityisyytensä julkisuuteen, joko omatoimisesti tai tahtomattaan, sillä näyttävä otsikointi vaatii räväköitä paljastuksia ja paljonpuhuvia valokuvia. Useimmille juorulehtijulkkiksille tämä tuntuu ainakin alkuun sopivankin, mutta liika on aina liikaa. Hyvin osuva analyysi tästä löytyy juuri Solar Filmsin Matti-elokuvan alkumonologista:

”Joskus musta tuntuu, että se kirjottelukin on osaltaan vaikuttanu siihen miten meikäläinen on käyttäyny ja mitä mä oon menny tekemään. Ku millään muilla ku negatiivisilla asioilla ei oo mun urheilu-urani jälkeen ollu mitään uutisarvoa, niin on tullu annettua lehdille sitä Mattia mitä ne haluaa. Ku lehdet kirjottaa musta niin tulee kuitenkin tunne siitä, että mä olen edelleen edes jotenkin olemassa. Siitä tulee riippuvaiseks, tahto tai ei. Pääasia että kirjottavat. Ja silti… Kyllä ne jutut aina satuttaa ja loukkaa mua. En mä kuitenkaan mikään kivimuuri ole.

Mä oon monesti miettiny, millasta olis olla ihan tavallinen kadunmies, jota kohdeltais ihan tavallisena ihmisenä? Jos sitä vaikka innostuiskin ottamaan illalla pubissa pari olutta liikaa ja alkas rähjätä, ni siitä ei kuitenkaan tarttis seuraavan päivän lööpeistä rapulassa lukea.  En yhtään tiiä millasta se olis. Olisko se sitte parempi, ku tää? Mulla ku ei ole oikeestaan mitään kokemuksia tavallisen ihmisen elämästä. Mulla ei ole yhtäkään päivää aikuisiällä ollu oikeeta yksityiselämää. Kaikki on ollu julkista, jopa se jos mä olen joskus yrittänyt ottaa etäisyyttä julkisuuteen. Kaikki. Häitä myöten.”

Julkkisten toiseen kastiin kuuluvat puolestaan ne, jotka ovat kiinnostavia, vaikkeivät antaisikaan yksityisyyttään lehtien riepoteltaviksi. Esimerkiksi arvostetuimmat teatterinäyttelijät ovat juuri tällaisia julkkiksia. Koska heissä on muutakin kuin skandaaleja ja paljastuksia, mikä yleisöä kiinnostaa, he voivat ainakin tietyssä määrin tehdä valintoja. Tilanne toimii kuitenkin myös toisin päin. Kerran eräs suomalaisen naistenlehden toimituskuntaan kuuluva totesi lehden työskentelystrategiasta, että jos ketään merkittävämpää ei saada kansikuvajuttuun, kolmi-nelikymppisiä tunnettuja ja arvostettuja naispuolisia freelancer-näyttelijöitä riittää aina ja heitä ei tarvitse maanitella jutun tekoon. Ammattitaitoisten stylistien ja kuvaajien käsittelyn jälkeen näyttelijätär saa kasvonsa melkein koko kannen leveydeltä lehtipisteiden hyllyihin viikon ajaksi, mikä ylläpitää tunnettuutta ja osaltaan auttaa freelanceria uusien työtehtävien saamista. Vastalahjaksi lehti saa myyntiä ja innokas yleisö voi katsoa upeat kuvat ja lukea näyttelijättären uusimmista kuulumisista, mutta tyylillä ja ymmärtäen. Näyttelijätär avaa sydämensä ja paljastaa henkilökohtaisia tunteitaan, mutta toimittaja kohtelee häntä silti kunnioituksella, eikä lehteen paineta niitä asioita, jotka näyttelijätär haluaa visusti salata. Uudesta parisuhteesta tai lapsiperheen arjesta voi kertoa ilman, että valokuvissa näyttäytyisi kukaan muu kuin haastattelun antaja, sillä juorulehdille tyypillinen ”money shot” ei ole naistenlehdille välttämättömyys.

Näyttelijyyden ja julkisuuden rajalinjat siirtyvät, mutta jako kasteihin säilyy, samoin kuin julkisuuden hyödyt ja kirot. Toiset voivat kuitenkin itse määritellä rajansa, toisille annetaan korkeintaan valinnanmahdollisuus: kaikki tai ei mitään.

Outi Hupaniittu

Lainaukset:

Usko Kemppi: ”Vilho Ilmari, uuden näyttelijäpolvemme viitoittaja. Mitä nyt 5/1945.

Matti. SK: Marko Leino, O: Aleksi Mäkelä, T: Markus Selin, N: Jasper Pääkkönen. Solar Films Inc. 2006.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: