Kuukauden kolumni

Elokuvallinen elämä

Mitä ihmiselämälle tapahtuu, kun se muokataan elokuvaksi? Tätä ja muita elokuvalliseen elämään liittyviä kysymyksiä olen pohtinut viime vuosina gradua kirjoittaessani. Enemmän ja vähemmän tosipohjainen elämäkertaelokuva on historiallisen elokuvan ja nykyisin myös historiallisen televisiosarjan tyypillisimpiä muotoja ja ansaitsisikin tieteellisessä tutkimuksessa enemmän huomiota.

Mainiossa teoksessaan ”Bio/Pics. How Hollywood constructed public history” (1992) George F. Custen pohtii elämäkertaelokuvan kerrontakeinoja, merkitystä ja perinnettä Hollywoodin studiokaudella, 1920-luvulta vuoteen 1960. Hän kiinnittää huomionsa elokuvien tuotantokoneistoon – studio- ja tähtijärjestelmään sekä markkinointiin –, joka sovitti yksittäiset elämät hollywoodlaiseen, yksioikoiseen historiakuvaan. Elämäkertaelokuvien yleisyyden ja suosion vuoksi ne onkin Custenin mukaan syytä nähdä joukkona, joka muodostaa eräänlaisen supertekstin yksittäisen teoksen ylle. Toisaalta suurmieselokuvat juhlistavat päähenkilöidensä ainutlaatuisuutta, mutta samalla yhä uudelleen toistuvat kaavat typistävät heidät muottiin, jossa kaikki kuuluisat elämät muistuttavat toisiaan. Toki tilaa jäi aina myös yksilöllisyydelle, mutta suosion takaamiseksi menestyksekkäitä tarinakuvioita ja kerrontatyylejä toistettiin elokuvasta toiseen. Niinpä Hollywoodin elämäkertaelokuvilla oli usein enemmän yhteistä muiden vastaavia aiheita käsittelevien elokuvien kuin varsinaisten historiallisten lähteiden kanssa. Historiallinen tarkkuus ei siis ollut päällimmäisenä tekijöiden mielessä, vaikka taustatyön määrää ja esitettävän tarinan aitoutta mielellään markkinoinnissa korostettiinkin. Olennainen osa elämäkertaelokuvien viehätystä ja vakuuttavuutta oli tähtinäyttelijän ja roolin yhteensopivuus. Tarvittaessa roolia muokattiin näyttelijän tähtikuvaan istuvaksi.

Tyypillistä elämäkertaelokuville esimerkiksi oli, ettei hahmon koko elämää käyty läpi, vaan keskityttiin kertomaan, kuinka hänestä tuli suuruus. Hollywoodin elämäkertaelokuvan perinteessä sankareiden luonne on sidoksissa heidän ammattiinsa – he ruumiillistavat sekä sen ajateltuja hyveitä että heikkouksia. Elokuvien keskeinen konflikti on yksilön ja yhteisön, esimerkiksi perheen välillä, joka ei ymmärrä päähenkilön unelmia tai jolle hän on liian radikaali. Tavallista on, että lopulta hän saa tilaisuuden osoittaa taitonsa ja suuruutensa. Kuuluisuudella on elokuvissa kuitenkin aina hintansa. Erityisesti suurnaiset joutuvat maksamaan menestyksestään epäonnistuneilla romansseilla, kuten laulaja-näyttelijä Ruth Etting (Doris Day) elokuvassa Laulu ilman rakkautta (1955), tai valitsemaan velvollisuuden ja maineen sekä henkilökohtaisen onnen välillä, kuten Elisabet I (Bette Davis) elokuvassa Elisabeth ja Essex (1939). Elämäkertaelokuva onkin hyvin sukupuolittunut laji. Kuten tämän kaltaisissa kaanoneissa yleensä, miehiä käsitteleviä teoksia on lukemattomia naisten jäädessä vähemmistöön. Tavallisimpia elämäkertaelokuvien naisrooleja Hollywood-perinteessä ovat Custenin mukaan rakastettu tai rakastajatar, kuninkaallinen ja viihdetaiteilija.

Vuosikymmeniä nämä elokuvat vaikuttivat merkittävästi siihen, miten erityisesti amerikkalainen yleisö näki menneisyyden ja sen ihmiset. Ne ovat kiinnostava yhdistelmä faktaa, fiktiota ja kompromisseja. Moniäänisinä teksteinä elämäkertaelokuvat toki sisältävät monia tulkintamahdollisuuksia.

Kysymykset totuudenmukaisuudesta ovat säilyneet keskeisinä, kun kerrotaan oikeista ihmisistä ja tapahtumista. Historiallisella elokuvalla ei ole samanlaista velvollisuutta esityksensä todentamiseen kuin akateemisella historiantutkimuksella, mutta menneisyyden mielikuvituksellistaminen ei ole ongelmatonta. Vaikka teosten avoimesti myönnettäisiin olevan pitkälti fiktiota, jo oikeiden nimien käyttö asemoi elämäkertaelokuvan tositarinaksi. Tutkimuksessa pelkkä virheiden osoittelu tai tuomitseminen ei mielestäni kuitenkaan ole antoisaa. Sen pohtiminen, miksi poikkeuksia faktoista on tehty, ja mitä ne kertovat elokuvan tekoajasta sen sijaan on. Samoin historiallisen ja elämäkertaelokuvan kerrontakeinojen näkyväksi tekeminen.

Nykyinenkin populaarielokuva toistaa monia vakiintuneita elämäkertaelokuvan konventioita: Hollywood-elokuvista mieleen tulevat esimerkiksi Erin Brockovich (2000), Ali (2001), The Aviator – Lentäjä (2004) ja Walk the Line (2005). Suomessa suurellisia elämäkertaelokuvia on tehty lähinnä miehistä. ”Suurin” on tekeillä, mutta ei ehkä koskaan valmistu: ohjaaja Renny Harlinin vaikeuksista toiseen ajautuva Mannerheim. Minkälainen tarina marsalkasta kerrotaan?

Henkilökohtaisesti suuremmalla kiinnostuksella odotan ensi vuoden alussa elokuvateattereihin saapuvaa elämäkertaa kirjailija, kansanedustaja, pääjohtaja Hella Wuolijoesta. Hella W:n käsikirjoittaja on oiva Outi Nyytäjä, jolta uskaltaa odottaa jotain uutta ja purevaa. Wuolijoen monivaiheisessa elämässä ja suuressa persoonassa kun on aineksia muuhunkin kuin kuluneiden kaavojen toistamiseen.

Lopuksi vielä elämäkertaelokuvavinkki naapurimaan kuninkaallisen hääkesän kunniaksi. Tammikuussa kuollut Jean Simmons näyttelee vuonna 1954 valmistuneessa Désireessa kruununprinsessa Victorian isoisoisoisoisoäitiä, ranskalaista porvaristyttö Désirée Clarya, josta tuli marsalkka Jean Bernadotten eli kuningas Kaarle XIV Juhanan puolisona Ruotsin ensimmäinen Bernadotte-sukuinen kuningatar vuonna 1818. Tyttökirjaromanssin henkeen tehdyssä elokuvassa Napoleon Bonapartea, Désireen nuoruudenrakastettua esittää Marlon Brando. Tekonenässä.

Anna Möttölä

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: