Tunnelmakuvia käytännön mediakasvatuksesta

Kolmivuotiaan vilkkaan poikalapsen (tässä nimellä Damien;) kanssa riittää kiirettä. Siinä sivussa yrittää pitää jonkinlaista kriittistä ja tutkivaa silmää sen suhteen kuinka nuori ihmisenalku rakentaa suhdettaan audiovisuaaliseen mediaan. Seuraavassa muutamia lastuja näihin havaintoihin perustuen.

1. Mediaympäristö. Uskoisin, että meillä ei ole mitenkään erikoisen saturoitunut mediakoti. Lehtiä ja kirjoja luetaan paljon, Radio Puhe on usein päällä keittiössä, toinen läppäreistä on tavallisesti auki kun ollaan kotona ja televisiotakin katsotaan jonkun verran. Eniten tulee katsottua YLEn kanavia ja BBC Worldiä ja Neloselta Frasieria. (Flashforward, joka oli sisällöltäänkin paha pettymys, oli äärimmäisen ärsyttävä katsoa suorana, kun mainoskatkoja oli lisätty neljään tunnissa. Ongelmaa olemme kiertäneet äänittävän digiboksin avulla). Pelikonsolia tai tietokonepelejä ei ole, niin kuin ei älypuhelimiakaan. Tosin jotain osviittaa tulevaisuudesta antanee se, että Damien kävelee silloin tällöin tärkeänä ja touhukkaana leikkikännykkänsä kanssa ja huutelee siihen heihei ja haloo…

2. Damienin mediat I. Television lastenohjelmat ja digiboksilta sataan kertaan katsotut muumit ovat kestosuosikkeja. Tietokoneen ja YouTuben kautta olemme löytäneet vanhat klassikot Barbabapasta Mikko Mallikkaaseen. Uusista, itseäkin kiehtovista löydöistä voisi mainita ranskalais-disneyläisen Minuscule-lyhärit, joita on tullut telkustakin. Satojen miljoonien klippien joukosta löytyy myös tuhansia traktori-, kaivuri-, rekka-, monsteriautovideoita, mutta myös kivoja luontodokumentteja (tässä näkynee liberaalien vanhempien avuton yritys laajentaa tarjontaa muuallekin kuin stereotyyppisesti maskuliinisimpiin sisältöihin;) ”Kattotaan vidoja”, Damien kärttää usein ja hipelöi tärkeän ja päämäärätietoisen näköisenä läppärin näppäimistöä. Katsomme ”vidoja” aina yhdessä eikä mitään pelko- tai muita negatiivisia tiloja (jos kyllästymistä ei  lasketa) ole ilmennyt.

3. Damienin mediat II. Television suhteen olemme melko tarkkaan pitäneet linjana YLE:n kanavia, joilta suosikkeja ovat Pikku Kakkonen ja BUU-klubben. Tämä johtuu osin ohjelmien laadusta, osin halusta minimoida Damienin kohtaamien mainosten määrä. Toistaiseksi tämä on vielä onnistunut suhteellisen hyvin; vielä emme ole kohdanneet suuria kärttämis- ja mankumisepisodeja — vaikka yhden viikon ajan Damien hoki päikkäristä päästyään koko ajan ”spaidömän sitä” ja ”spaidömän tätä.”

Television tarinat herättävätkin jo mielenkiintoisen kirjon tunteita, jotka aikuisen silmin tulevat välillä aivan omituisissa yhteyksissä. Muumeissa möröt ja haisulit kuitattiin naurulla, mutta Vilijonkka sai yllättäen Damienin juoksemaan pois huoneesta. Pienellä utelulla selvisi, että Vilijonkan pitämä tiukka kuri ja se, että hänellä ”ei ollut jalkoja” (piilossa hameen alla), olivat aiheuttaneet pelonsekaista hämmennystä. Muutenkin erilaiset naamarit ja valepuvut, joita lastenohjelmissa tapaa, aiheuttavat vastaavia väristyksiä.

Tällöin Damien piiloutuu rahin taa tai laittaa kädet silmien eteen, toisin sanoen, liki vaistomaisesti hän osaa säädellä yhteyttään mediaan. Jompikumpi meistä aikuisista on lähes aina läsnä kun Damien katselee telkkua, joten pääsemme nopeasti auttamaan, lohduttamaan ja selittämään. Tämä on hyvinkin tarpeen, sillä pieni lapsi on äärimmäisen utelias ja tarkkanäköinen. Parin uutisraportin ja draaman kohdalla on tapahtunut lipsahduksia, ja sitten on joutunut selittelemään ja suoraan valehtelemaan. Ei tuon ikäisen tarvitse tietää, miksi ”maassa makaa niin paljon ihmisiä,” tai miksi (leijonien syömä) ”antilooppi nukkuu niin pitkään.”

4. Damienin lempielokuvista — Walking with Dinosaurs. Katsottu kymmenisen kertaa. BBC.n klassikkosarja oli välitön hitti, sekä Youtubesta että DVD:ltä katsottuna. Osoittautui kuitenkin, että nykyinen draaman vaatimus näkyi tässäkin, pakollisina, väkivaltaisina takaa-ajo- ja syömiskohtauksina. Vaikka katsoimme näitä aina yhdessä, alkoi sisältö olla liikaa sekä Damienille että valheensekaiseen selittämiseen kyllästyvälle isälle ja laitoimme DVD:n tauolle. Katsotaan vuosi, pari myöhemmin uudelleen.

5. Autot. Katsottu yli 20 kertaa. DVD-elokuvat ovat toinen tapa kiertää mainossisältöjä. Disney-elokuvien kohdalla pitää tosin muistaa, että kaupoissa liikkuessaan pitää kiertää leluhyllyt kaukaa… Todiste: Kerran Damien löysi maasta elokuvassa esiintyvän Jasu Juntti -auton pienoismallin. Sen kanssa piti sitten paitsi leikkiä koko ajan myös mennä nukkumaan auto kainalossa. Autoissa kerronnan vauhti on vielä sitä luokkaa, että Damien ei ihan pysy kaikessa kärryillä ja tarkentavia kysymyksiä satelee: missä sejase on, minne se meni, miksi tuo tekee noin ja niin edelleen. Disney-Pixar-piirretyissä on toki se hyvä puoli, että niistä löytyy se ohut aikuisille suunnattujen täkyjen vana, jolloin useita katsomiskertoja sietää.

6. Wall*E. Katsottu n. 20 kertaa. Robotti-elokuva todistaa omalla tavallaan mykkäelokuvan ja slapstickin universaalista voimasta. WallE:n peltiset ”kasvot” taipuvat vetoaviin perusilmeisiin, jotka saavat Damieninkin jatkuvasti hymyilemään, puhumattakaan robottien kömpelöstä ja hauskasta kohkaamisesta läpi elokuvan. Tämä lieneekin se sisältö, jonka takia Damien tästä elokuvasta pitää; ekologinen puoli, jota aikuinen makustelee mielellään, avautuu sitten joskus. Damien on myös jotenkin tykästynyt elokuvan ”naisrobottiin” Eevaan, jonka nimeä hän toistelee kuten WallE: ”eeevaa…”

7. Niko, lentäjän poika. Katsottu yli 10 kertaa. Tämä saatiin joululahjaksi. N. neljä ensimmäistä katselukertaa päättyi itkuraivariin — ihan vain sen takia, että elokuva päättyi. Kertoisiko tämä siitä, että tarinan seuraaminen ja sulkeuman kohtaaminen eivät ole Damienilla vielä ihan hallussa? Vai vain siitä, että elokuvan tunnelma tai miksei juuri kerronnallinen immersio on kerta kaikkiaan niin vahva ja miellyttävä, ettei siitä tahtoisi päästää irti? Mene ja tiedä. Joka tapauksessa tätäkin elokuvaa pitää katsoa Damienin kanssa, sen verran rankkoja kohtauksia tässäkin on. Vastapainona on rauhoittava perustarina perheen ykseyden uudelleen löytymisestä sekä tietysti sympaattinen ”lapsisankari.”

8. Naapurini Totoro. Katsottu ehkä yli 30 kertaa. Tämä oli ensimmäinen pitkä elokuva, jonka katsoin Damienin kanssa. Hän oli silloin vasta reilut 2 vuotta. Miyazakin klassikolla uskalsi kuitenkin aloittaa, sen verran mukavasta ja ”vaarattomasta” sadusta on kyse. Syksyltä 2008 muistan lämpimästi lauantaiaamut, jolloin puoliunen läpi kuului hilpeä, metsän siimekseen retkelle kannustava musiikki. Damienin suosikkikohtauksia ovat karjuntakohtaukset lasten ja peikkojen välillä sekä iltatapaaminen sateessa. Niissä elehdintä, teddykarhumainen pehmeys ja kohtaamisen ja auttamisen perusviestit luovat sekä turvaa että kaikille avautuvaa huumoria. Elokuvan puolivälin tienoon lentokohtaus, jossa lapset Totoron sylissä lentävät kesäyössä yli peltojen — ”me olemme tuuli!” — houkuttelee aikuisenkin niin syvälle sadun leppoisuuteen ja vilpoisaan huolettomuuteen, että sitä katsoessa väkisinkin ja vieläkin liikuttuu. Oma lapsuus ja mielikuvittelut palaavat mieleen ja arjen harmaus unohtuu hetkeksi. Mediakasvatusta eskapismin voimasta siinä aikuisillekin.

Harri Kilpi

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: