Kolumni: Spektaakkelista toiseen

Puoli vuosisataa sitten televisio teki tuloaan länsimaisiin koteihin. Uusi media asetti valtavia haasteita elokuvateollisuudelle, joka joutui kamppailemaan laskevien yleisömäärien kanssa. Television haasteeseen pyrittiin vastaamaan kehittämällä elokuvateatterikokemusta kohti spektaakkelia: 3D –elokuvat, hajuelokuvat ja monennäköiset suurelokuvat pyrkivät tarjoamaan elämyksiä, jotka olisivat elämää (tai ainakin televisioruutua) suurempia.

Yhtäläisyyttä tämän päivän mediamaailmaan ei tarvitse kaukaa hakea. Internet-levitys, dvd-kopiot, kotiteatterit ja teräväpiirto- ja laajakuvatelevisiot ovat jälleen kerran kaventamassa elokuvateattereiden markkinarakoa. Tekniikan kehitys ei kuitenkaan ole ollut muiden medioiden yksinoikeus, vaan digitaalinen kehitys on edesauttanut myös elokuvien maailmaa. Viime vuosina 3D-elokuvat ovat tehneet uutta tuloaan, tällä kertaa suurempina, laajemmilla kankailla, paremmilla äänitehosteilla ja digitalisoiduilla hahmoilla. Ja eipä mennyt tästä menestyksestä kauaakaan kun joillain tahoilla on alettu jo puhua muidenkin aistimusten, kuten hajun, lisäämisestä elokuvaan. Jälleen kerran spektaakkelin keinoin pyritään tekemään teatterikokemuksesta omaa tapahtumaansa, jotain mitä DVD ei pysty välittämään katsojalleen.

Viime aikoina elokuvateatterissa spektaakkelia on luonut erityisesti James Cameronin kolmiulotteinen Avatar-elokuva, joka palkittiin juuri Golden Globe gaalassa vuoden 2009 parhaana elokuvana. Elokuva on myös ollut yksi viime aikojen suosituimmista ja parhaiten menestyneistä elokuvista, joten ei liene ihmekään että sille on jo lupailtu jatko-osaa, kenties aina trilogiaan saakka. Avatar ottaa kerronnassaan kaiken irti spektakelisoinnista .  Etenkin elokuvan alkupuolella kerrontaa tahallisesti hidastetaan syvyysvaikutelman tehostamiseen ja katsoja painavine laseineen saa vastinetta rahoilleen, mikäli hän oli saapunut elämyksellisyyttä, ei pelkästään tarinallisuutta silmällä pitäen paikan päälle. Tämähän juuri erottaa kyseisen elokuvan spektaakkeliksi: katsojan on tarkoitus ihailla myös elokuvan teknistä toteuttamista ja erilaisia vaikutelmia, ei ainoastaan tarinan edistymistä.

Eipä ihmekään, että 3D vaikutelmaa on sovellettu nimenomaan fantasia- ja animaatioseikkailuihin: näissä maailmoissa mielikuvitus voi ylittää totutut rajat, kuvakulmat ja tekniikat. Itse asiassa, tämäkin kuvio tuntuu kummallisen tutulta miettien elokuvan historiaa. Värielokuvan tullessa värejä sovellettiin alkuvaiheessa fantasia-aiheisiin (kuten musikaalit), kun taasen mustavalkoinen maailma jäi ”vakavasti” otettavien draamojen ja rikoselokuvien käyttöön. Mustavalkoisuus loi realismia, olihan katsoja totutettu sillä tavalla elokuviin suhtautumaan. Kenties jossain vaiheessa 3D-tekniikka tulee samalla tavalla osaksi elokuvan konventiota kuin ääni ja väri aikoinaan. Tässä vaiheessa tekniikkaan ei enää erikseen kiinnitetä huomiota ja kolmiulotteinen maailma alkaa vaikuttaa realistisemmalta kuin sen uutuusvuosina. Tähän kaiketi Cameronkin viittasi Avatarissa laittaessaan erään henkilöistään lainamaan värielokuvien esimarssijaa, Ihmemaa Ozia: ”We are not in Kansas Anymore”.

Tällä hetkellä kuitenkin elellään vielä teknistä murrosvaihetta ja uudet spektaakkelin muodot elävät rinta rinnan vanhempien kanssa. Muun muassa ilmastonmuutosteema on viime aikoina kirvoittanut myös perinteisiä spektaakkeleita katastrofielokuvien kentällä. Muun muassa Roland Emmerichin katastrofispektaakkeli on valinnut tekniikakseen laajakuvan ja digitaaliset efektit (tosin hyvin vaikuttavat sellaiset). Samalla tavalla kuin Avatar, myös 2012 hidastelee kerronnassaan luodessaan vaikuttavia kuvia maailman tuhoutumisesta.

Kenties Cameronin ja Emmerichin ero onkin siinä, että Emmerich toitottaa poliittista sanomaansa jo konventionaalisin keinoin, kun taas Cameron vaatii luonnon ja muiden kulttuurien kunnioitusta fantasia-maailman kautta. Kukin voi itse päättää, toistaako tässä suhteessa elokuvahistoria itseään siten, että ratkaiseva kysymys ei näiden kahden elokuvan välillä olekaan spektaakkelin tekniset valinnat, vaan se, kumpi tekniikka tekee elokuvasta vakavasti otettavamman, kumman esittämän kritiikin yleisö on valmiimpi omaksumaan?

Outi Hakola

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: