Poliittisesti epäkorrekti elokuvahuumori

Kaukosäädin ja viltti kuuluvat talvi-iltojeni vakiovarustukseen. Kaamosta on kätevää paeta kotisohvalle, lempiohjelmiin tai vuokraleffaan uppoutuen. Katsomistottumukseni ovatkin syklisiä, sillä ne seuraavat vuodenaikojen vaihtelua. Kesäisin en katso televisiota juuri koskaan, eikä viime kesä ollut poikkeus. Muutin kesäkuun alussa, mutta television johto ei ollut seinässä vielä elokuun lopussakaan. Sama koskee elokuvissa käyntiä. Kukapa nyt haluaisi nyhjöttää sisällä, kun on niin lämmintä, että voi viettää aikaa ulkona ilman pelkoa paleltumisesta?

Viime kesänä tein kuitenkin yhden poikkeuksen. Vaihdoin vastaansanomattomasti valoisan kesäillan elokuvateatterin pimeyteen, enkä katunut. Tuolloin ihastusta, mutta myös paljon vihastusta niittänyt puolidokumentaarinen komedia Brüno saapui elokuvateattereihin. Elokuvassa homoseksuaali muotitoimittaja lähtee valloittamaan Amerikkaa tavoitteenaan tulla ”kuuluisimmaksi itävaltalaiseksi sitten Hitlerin”. Minä nauroin niin, että mahaan sattui ja kyyneleet valuivat silmistä. Myös muiden seurueen jäsenten mielestä elokuva oli yksikertaisesti loistava. Vaikka olen tutkinut huumoria monta vuotta, en loppujen lopuksi osaa sanoa, mille nauroin – ja ehkä hyvä niin. Tutkijan näkökulmasta asiat eivät kuitenkaan ole ”luonnostaan hauskoja”, vaan sosiaalistumme myös huumoriin. Vaikka nauru olisikin globaalia, huumorintaju on pikemminkin lokaalia.

Yksi merkittävimmistä huumoria koskevista teorioista on niin sanottu ylemmyysteoria. Teorian mukaan nauramme muille, kun tunnemme ylemmyyttä suhteessa naurun kohteisiin. Ei siis ihme, että tutkimuksessa on painotettu eroa sen välillä, nauraako itselle vai muille. Jonkun kanssa nauramista on pidetty poikkeuksetta hyväksyttävämpänä kuin jollekin nauramista. Huumoria onkin usein lähestytty sosiaalisten erontekojen näkökulmasta, sillä sen on nähty toimivan tehokkaana keinona ”meihin” ja ”muihin” jakamisessa. Brünossa pilkkakirves sohaisee pahemman kerran sosiaalisten kategorioiden ja hierarkioiden ampiaispesää poliittisesta korrektiudesta välittämättä. Mikään tai kukaan ei näytä olevan turvassa pilkalta, kun Brüno lähtee välittämään rauhaa Lähi-itään tai hakeutuu heteroksi käännyttämiseen tähtäävän kristillisen järjestön edustajan puheille.

Kyse ei kuitenkaan ole välttämättä pahasuovasta naurusta. On esitetty, että
poliittisesti epäkorrektiin huumoriin liittyy ajatus “pilkan kautta sisällyttämisestä”. Poliittisesti epäkorrekti huumori perustuu erilaisten ryhmien tasapuoliseen loukkaamiseen, eikä kukaan säästy pilkalta. Tällöin naurun maailma näyttäytyy tasa-arvoisuuden tyyssijana. Huumori, joka loukkaa kaikkia tasapuolisesti, on nähty myös yhteisöllisyyden luomisen välineeksi. Toisaalta voidaan kysyä, voiko jokaisen loukkaamista todella tarkastella ei kenenkään loukkaamisena. On myös tärkeää, ettei poliittisella korrektiudella leikittelemistä käytetä tekosyynä vaikkapa seksististen tai rasististen vitsien kierrätykselle. On harhaluulo, että huumorin ”äärimmäisyys” tyhjentäisi sen pohjimmiltaan vihamielisistä merkityksistä.

Huumorista kirjoittamisen kiehtovuutta ja samalla vaikeutta on kuvattu sanomalla, että huumori pakenee helposti kaikenlaisia tulkintoja. Aikoinaan ensimmäisen pääaineeni, yleisen kirjallisuustieteen, opinnot veivät nautinnon lukemisesta. Ennen niin rakkaasta harrastuksesta tuli puhki analysoimisen väline, ja vanhaa sananlaskua lainatakseni metsää alkoi olla vaikea nähdä puilta. Huumorin tutkimuksen tekeminen ei onnekseni ole vienyt iloa elämästä, ja vaikka huumorista on vaikea sanoa mitään perustavanlaatuista, nauru hyvässä seurassa lämmittää talven lähestyessä. Brünokin jaksaa nostattaa hymyn huulille, vaikka kotisohva on taas korvaamassa kesäiset aktiviteetit.

Marjo Kolehmainen

Lähdekirjallisuus:

Critchley, Simon (2002): On Humour. London: Routledge.

Dentith, Simon (2000): Parody. London: Routledge.

Gill, Rosalind (2007) ‘Postfeminist media culture: Elements of a sensibility’. European Journal of Cultural Studies 10(2) 147-166.

Palmer, Jerry (1994): Taking Humour Seriously. London: Routledge.

Weinstock, Jeffrey Andrew (toim.) (2008): Taking South Park Seriously. New York: State University of New York Press.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: