Väkivallan lumo

Väkivalta monissa muodoissaan on pelottava osa inhimillistä todellisuutta. Väkivallan taiteellinen tai viihteellinen esittäminen saattaa olla pelottavaa ja ahdistavaa mutta myös kiehtovaa ja lumoavaa, jopa riemastuttavaa.

Kulttuurievoluution myötä eläinten luonnolliseen käyttäytymiseen kuuluville aggressioille on annettu yhteisöllisesti valvotut muodot, rajat ja kohteet. Niiden vaaliminen on keskeinen osa paitsi yhteisön sisäistä ja ulkoista turvallisuutta, myös sen identiteettiä ja sosiaalista hierarkiaa. Väkivallan representaatioilla on tässä keskeinen osuus. Niiden kautta yksilöt sisäistävät hyväksyttävät tavat tulla toimeen väkivaltaisten impulssiensa kanssa ja tarpeen tullen kohdistaa yhteisön ja sen sisäisen järjestyksen puolustamiseen. Nämä tavat saattavat vaihdella suuresti kulttuurista toiseen.

Väkivallan estetisoiminen ja leikillistäminen on keskeinen osa tätä väkivallan kulttuurisen muodontamisen prosessia. Mitä moninaisimmissa fiktion muodoissa ja fantasiaskenaarioissa työstetään ja hyödynnetään väkivaltataipumuksia tekemällä niistä osa esteettistä kokemusta tai peliä. Voimme nauttia sellaisenkin väkivallan representaatioista, joka todellisessa elämässä on meille vastenmielistä, jopa kauhistuttavaa. Kostotarinat tuntuvat vetoavan primitiiviseen tarpeeseen saada nähdä pahatekijöitä rangaistavana ja kokea oikeuden voitto – vaikka sitten väkivalloin, todellisen elämän institutionaaliset keinot kun harvoin tuottavat psykologisesti tyydyttäviä tuloksia tässä suhteessa. Erämaiden yksinäiset sankarit samoin kuin urbaanit vigilante-hahmot vastaavat tarpeisiin, joihin yhteiskunnallinen todellisuus ei kykene vastaamaan – muuta kuin tarjoamalla foorumit fiktiolle ja fantasialle.

Väkivallan representaatioista nauttiminen kytkeytyy turvallisuudentarpeeseemme, olkoonkin että tavalla, joka ei tee kunniaa älynlahjoillemme. Todellisen maailman kompleksisuuden edessä väkivaltaviihde tarjoaa nautittavaksi yksinkertaistavia ratkaisuja, joissa moraalinen universumi on kirkas ja valinta hyvän ja pahan välillä yksiselitteinen. Ja tyypillisesti ensisijainen samaistumisen kohteemme, sankari, väkivaltaan vastentahtoisesti turvautumalla lopulta päihittää pahat tyypit.

Missä määrin nämä asenteet vuotavat todellisuutta koskevien käsitystemme puolelle? Saako se meidät hyväksymään helpommin väkivallan käytön lain ja järjestyksen ylläpitämiseksi – jopa yleisesti hyväksyttyjen ihmis- ja perusoikeuksien kustannuksella? Pahan retoriikalle löytyy käyttöä aina kansainvälistä politiikkaa myöten.

Elokuvallisia keinoja voidaan käyttää tehokkaasti väkivallan tekemiseksi siedettäväksi, hyväksyttäväksi, nautittavaksi tai hauskaksi – tai aidosti kauhistuttavaksi. Kuten elokuvatutkija David Bordwell on todennut, elokuvan tekijät ovat ”intuitiivisia psykologeja”, jotka osaavat erittäin taitavasti ohjailla huomiokykyämme ja vedota perustavaa laatua oleviin tarpeisiimme. Usein tämä tapahtuu ohi kulttuurisesti sisäistettyjen normien. Taustalla ovat tyypillisesti vaikeudet toiseuden kohtaamisessa ja minuuden määrittelyssä. Fiktio voi hienosyistää tai kärjistää tätä kohtaamista, kehittää empaattisia kykyämme mutta se voi myös vedota taipumukseemme korostaa minuuttamme toiseuden kustannuksella. Toiseuden kohtaaminen representaatiossa heijastaa ja kehittää suhtautumistamme toiseuteen myös todellisessa elämässä. Meillä on fantastinen kyky ottaa todesta fiktiivisiä henkilöhahmoja ja käsitellä niiden kautta todellisen elämän ongelmia. Suhtautuminen väkivaltaan on näistä yksi tärkeimpiä niin yksilöllisen kuin yhteisöllisen hyvinvointimmekin kannalta.

Aivan liian harvoin perehdytään kysymykseen siitä, miksi väkivallan representaatiot ovat niin keskeinen osa taidetta ja viihdettä. Viihdeväkivallan tutkimuksessa on erittäin vahvasti keskitytty vaikutustutkimukseen. Joillakin tahoilla on havaittu erittäin vahva korrelaatio väkivaltaviihteestä nauttimisen ja aggressiivisten taipumusten kanssa. Tulokset eivät kuitenkaan ole yksiselitteisiä. Mikä on tuon korrelaation luonne? Selvästikään väkivallan representaatiot eivät vaikuta kaikkiin samalla tavalla, ja viime kädessä henkilöhistorialliset syyt ja väkivaltaiseen käyttäytymiseen aiheuttavat sosiaaliset ja bioloogiset tekijät ovat ratkaisevasti tärkeämpiä väkivaltaisen käyttäytymisen aiheuttajia. Silti voidaan kysyä, missä määrin viihdeväkivalta todella lisää mahdollisuutta, että jotkut ihmiset jossakin tilanteessa käyttäytyvät väkivaltaisesti? Mutta miten tämä riski sijoittuu akselille karhujen – liikenteen ihmiselle aiheuttamat vaarat? Ja pitäisikö omaksua asenne: Ammutaanhan karhujakin.

Näitä kysymyksiä käsitellään Helsingin yliopiston elokuva- ja televisiotutkimuksen oppiaineen 11–12.9.2009 järjestämässä seminaarissa Väkivallan lumo – väkivallan representaatiot ja niiden eettiset implikaatiot elokuvassa, televisiossa ja videopeleissä. Yhteistyötahoja ovat mm. Valtion elokuvatarkastamo sekä Koulukino/Mediakasvatusseura. Lisätietoja oppiaineen kotisivulla osoitteessa:

http://www.helsinki.fi/taitu/tet/ajankohtaista.htm

Henry Bacon

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: