Väkivallan lumoon

Yläaste- ja lukioajoiltani 1980-luvun lopulta ja 90-luvun alusta muistan luokkakaverini Samin (nimi muutettu), joka mielellään kertoi kaikille jotka viitsivät kuunnella katsomistaan splatter-elokuvista. Näissä ihmisiä tapettiin mitä mielikuvituksellisemmilla ja verikylläisemmillä tavoilla — sekä sitten todella groteskisti revitellen. Sama henkilö harrasti myös ns. goregrind –musiikkia, jonka Bosch-tyyliset nekrofiiliset ja nekrofagiset sanoitukset hän naureskellen jakoi eteenpäin meille kummastuneille kuulijoille.

Näistä tekijöistä huolimatta Samista ei tullut koulusurmaajaa. Viihteellisen väkivallan kuluttaminen ei ohjelmoinut hänestä tappajaa tai pannut häntä soveltamaan näkemiään teurastustekniikoita todelliseen elämään. Itse asiassa juuri tämä seikka – väkivaltaviihteen monimiljoonainen kuluttajakunta – on yksi keskeisimmistä argumenteista ns. moraalipaniikkeja vastaan. Yleinen piirre moraalipaniikeissa on pyrkiä esittämääm väkivaltaviihde keskeisenä syynä ilmiöihin, joilla on lähes poikkeuksetta paljon monisyisemmät taustat.

Esimerkkinä käyköön Helsingin Sanomien yleisön osaston kirjoitukset jotka Jokelan koulusurmien jälkimainingeissa syyttivät tapahtuneesta mediassa näkyvää väkivaltaa, erityisesti väkivaltaisia tietokone- ja videopelejä. Kuitenkin miljoonat ihmiset pelaavat samoja pelejä kuin Pekka Auvinen, eivätkä päädy samanlaisiin tekoihin. Jos Kellopeli appelsiini vaikuttaisi kaikkiin katsojiinsa niin kuten sen väitettiin vaikuttaneen muutaman tapon ja pahoinpitelijän tapauksissa 1970-luvun alun Britanniassa, kaikkien elokuvatutkijoiden ja leffafriikkien pitäisi olla jo paatuneita taparikollisia  ja yhteiskunnan vihollisia.

Asia voidaan esittää myös kääntäen. Jos suoraviivainen, yksiselitteinen yhteys olisi olemassa, silmitöntä väkivaltaa pitäisi olla paljon enemmän. Näin ei kuitenkaan ole. Väkivaltaa vain tuntuu olevan enemmän, koska siitä ja siihen liittyvistä rikoksista on jatkuvasti saatavilla suunnaton määrä tietoa. ”Good news is no news” tai ”If it bleeds it leads” kuvaavat populaarin uutisteollisuuden myyvyyttä tavoittelevaa lähtökohtaa aiheeseen.  Myös poliitikoilla on taipumus tarttua moraalipaniikkeihin, tuoda esiin oma paheksuntansa ja kalastella siten helppoja ääniä.

 Toisin sanoen, samaan aikaan kun meille kerrotaan yhä useammin ja yksityiskohtaisemmin väkivallasta, sen määrä on tosiasiassa vähentynyt.  Ja mikä pahinta moraalipanikoitsijoille, trendi on samanaikainen tietokonepelien myynnin räjähdysmäisen kasvun kanssa.

Vaikka väkivaltaviihteen ylenmääräisen käytön aiheuttamista haitoista ja riskitekijöistä on olemassa positiivisia tutkimustuloksia (Salokorpi & Mustonen), yksimielisyyttä asiasta ei ole. Livingstone ja Millwood-Hargrave toteavat tv-väkivallan vaikutustutkimuksia kartoittaneessa metatutkimuksessaan, että ”jotkin tv-sisällöt ovat haitallisia joillekin joissakin olosuhteissa.” Eli muitten ympäristö- ja perimätekijöiden vaikutus on tässäkin, kuten muidenkin AV-median ilmiöiden kohdalla, merkittävä. Samoin silmittömien väkivallan tekojen taustalta löytyy usein syykompleksi eikä vain jokin yksi, helppo, kätevän konkreettinen ja dvd-paketin kokoinen syy.

Panikoimisen ja tuomitsemisen sijaan eikö meidän pitäisi Martin Barkerin tavoin kysyä, mitä väkivalta eri ihmisille merkitsee? Siis kysyä ihan lapsilta ja nuorilta ja yhä kasvavassa määrin aikuisilta itseltään, mitä he väkivallasta ajattelevat, toisaalta virtuaali-, toisaalta live-maailmassa? Millä tavoilla eri sukupolvet, luokat, sukupuolet tai kansallisuudet tai näitten erilaiset yhdistelmät määrittelevät  väkivaltaa ja millä tavalla he puhuvat tai tuottavat väkivallan diskursiivisesti kuten asia ”akatemiaksi” ilmaistaisiin? Ja ennen kaikkea, ottaen huomioon väkivaltaviihteen valtaisan suosion, miksi niin monenlaiset ihmiset tuntevat vetoa väkivaltaan, määrittelivätpä he sen miten tahansa?  Olisiko tätä yleistä trendiä tai joitain sen piirteitä mahdollista selittää ihmisen evoluution kautta?

Näitä ja monia muita kysymyksiä käsitellään Helsingin yliopiston elokuva- ja televisiotutkimuksen oppiaineen seminaarissa 11–12.9.2009. Seminaarin otsikko on ”Väkivallan lumo – väkivallan representaatiot ja niiden eettiset implikaatiot elokuvassa, televisiossa ja videopeleissä” ja mukaan on ilmoittautunut jo näyttävä valikoima alan tutkijoita, mukaan lukien biokulturalismin pioneeri Torben Grodal. Kaksipäiväisen seminaarin ensimmäinen päivä on ainakin pääosin suomenkielinen ja suuremmalle, mediakasvatuksesta sekä elokuvien ja pelien tarkastuskäytännöistä kiinnostuneelle yleisölle, suunnattu. Toinen päivä on englanninkielinen ja luonteeltaan tieteellinen, aiheen biologisiin ja kulttuurisiin, sosiaalisiin ja psykologisiin peruskysymyksiin pureutuva.

Kannattaa tulla mukaan. Kaikki varmasti tuntevat jonkun ”Samin”, jota väkivalta eri muodoissa on kiehtonut. Tai sitten olet itse ”Sami”, jolloin pääset peilaamaan omia kokemuksia ja näkemyksiä aiheesta muiden enemmän tai vähemmän samanhenkisten parissa.

Seminaarista tiedotetaan myöhemmin lisää, tälläkin palstalla.

Hyvää kesää toivottaen,

Harri Kilpi, pj.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: