Kuukauden kolumni

Ekokriittisiä ajatuksia Into the Wildista

Leipätöiden ja lastenhoidon johdosta elokuvien katselusta teatterissa on allekirjoittaneelle tullut harvinaista herkkua. Leffat jäävät myöhäisiltojen ja viikonloppujen dvd:tten varaan. Niinpä oli äärimmäisen palkitsevaa päästä teatteriin ja onnistua valitsemaan elokuva, joka tuotti lumoavan kokemuksen, jonka olisi suonut jatkuvan yli kahden ja puolen tunnin esityskeston. Sean Pennin Into the Wildin (Erämaan armoille) kuvavirtaa, kummallista tarinaa ja ambivalenttia arvomaailmaa olisi voinut
jäädä tuijottelemaan ja pohtimaan pidemmäksikin aikaa.

Niille jotka eivät tiedä tai muista: kyseessä on tositapahtumiin perustuva kertomus Christopher McCandlessistä, joka lukion jälkeen katoaa ja löytyy kolme vuotta myöhemmin kuolleena keskeltä Alaskan erämaata. Päiväkirjamerkinnöistä keriytyy auki henkilökohtainen vaellus- ja kehityskertomus, omien rajojen, merkityksen ja onnen etsintä, jossa yhteiskuntakriittisyys ja sinisilmäidealismi, teinikapinallisuus ja orastava ekologinen tietous kietoutuvat kiehtovalla tavalla toisiinsa.

Vaikka olin tietoinen kriitikkojen ylistävistä arvioista, episodisen ja välillä pitkiä puhtaan visuaalisia luonto-otoksia sisältävän elokuvan vaikuttavuutta lavensi omakohtainen perehtyminen ekokritiikin nimellä kulkevaan tutkimussuuntaukseen. Kuten millä tahansa nuorella teoriasuuntauksella on ekokritiikilläkin vaikeuksia määritellä itsenä yksiselitteisesti. Tässä kuitenkin riittänee, jos totean sen tarkastelevan erityisesti ihmisten ja muun elollisen suhteita ja kuvauksia tekstuaalisissa ja usein fiktiivisissä ympäristöissä. Ekokritiikki on kehittynyt lähinnä kirjallisuustieteen parissa, mutta on viime aikoina löytänyt tiensä myös muiden taidemuotojen kuten elokuvan pariin.

Koska Into the Wild toistuvasti nostaa esiin luonnon vuoroin ihmetyksen ja nöyryyden, vuoroin instrumentaalisen henkilökohtaisen merkityksen ja hyödyn lähteenä tarjoaa se mielenkiintoisen kohteen ekokriittiselle analyysille. Tila ei tässä riitä kaikkien elokuvassa esiityvien teemojen syvälliselle
erittelylle, joten tyydyn mainitsemaan muutamia tulkinnallisten polkujen alkupäitä, jotka voisivat tarjota hedelmällistä materiaalia jatkoanalyysille.

Kontekstit. Into the Wild vilisee suoria sitaatteja amerikkalaiseen erä- ja luontokirjallisuuteen (nature writing, kuten esim. Jack London) ja enemmän tai vähemmän vihreäksi tai ekologiseksi ajateltavaan yhteiskuntakriittiseen kirjallisuuteen, kuten Thoreau’hon ja Tolstoihin. Chrisin kautta hahmottuvan eränkävijän ja seikkailijan kautta välittyy myös epäsuorasti monista kriittisistä äänistä tuttu vastenmielisyys kulutusyhteiskuntaa kohtaan sekä ihmetyksen ja hurmion kokemus luonnon valtavuuden edessä. Mieleen tulevat tässä suhteessa paitsi jälleen Thoreau, myös John Muir,
Aldo Leopold, Edward Abbey ja miksei Theodore ”Unabomber” Kaczinsky ja kotoinen Pentti Linkola. Näiden kaltaisten tekstien kautta McCandlessin tarina liittyy laajempaan luontoa käsittelevään ja muokkaavaan ekologissävytteiseen diskurssiperinteeseen sen mitä erilaisimpine
painotuksineen ja näkemyseroineen.

Spektaakkeli. Pennin käsittelyssä mitä moninaisimmat maisemat saavat hehkua sekä Chrisin että katsojan ihasteltavina minuuttikaupalla ja Eddie ”Pearl Jam” Vedderin alakuloisen eteerisen musiikin säestäminä. Korkeat näköalapaikat, kaukaiset horisontit, estetisoivat hidastukset, majesteettiset kopterikamera-ajot ja villieläimet toteuttavat pilkun tarkasti David Ingramin analysoimaa spektaakkelin kieltä, jolla luonto ja sen kokeminen tehdään säväyttäväksi, dynaamiseksi ja yltäkylläiseksi. Huonoa säätä ja luonnon arkipäiväistä ”tapahtumattomuutta”, hollywoodilaisittain dramaattisen toiminnan puutetta, ei näiden näytösluontoisten otosten valikoimaan ole juurikaan päästetty.

Luontokuva. Elokuvasta välittyvä laajempi, käsitteellisempi asenne luontoon, jota voidaan kutsua luontokuvaksi, on hyvin monimielinen ja eikä aina tahallisen ristiriitainen. Toisaalta spektaakkelin kautta juhlitaan luonnon elähdyttävyyttä ja oletettua aitoutta tukahduttavan ja lannistavan kaupunkielämän ja konsumerismin vastapainona. Toisaalta se, että Chris asuu erämaan keskelle unohtuneessa bussinromussa, kertoo kätevästi häntä yhä sitovista teollisen yhteiskunnan napanuorista. Hartaista auringonlaskuista ja vuorimaisemista huolimatta luontoa ei juuri koskaan nähdä ikään kuin sen itsensä ehdoilla, vaan sen tehtävänä on toimia ihmisen henkilökohtaisen valaistuksen välineenä. Kun Chris on saanut ”onnen salaisuuden” selville luonnon helmassa, hän päättää saman tien lähteä takaisin; luonto ei sittenkään löydä todellista identiteettiä kulutusyhteiskunnan vastapainona
ja -kohtana. Taustalla loimottaa länsimaisen kulttuurin elävä ja todellinen ”suuri kertomus” individualismista ja itsensä toteuttamisesta suurimpana ja luovuttamattomimpana hyveenä kaikkine epäekologisine aspekteineen.

Vaikka Penn muuten tuntuu pitävän kapinallisen Chrisin puolia, parissa kohtaa hän ansiokkaasti puhkaisee tämän idealismin ja näyttää tämän lohduttoman ”kaupunkilaisuuden.” Erakkoutensa loppupuolella Chris ammuskelee tyhjään ja huutelee, että missä olette eläimet, on nälkä. Samanlainen kohtalokas naivius ilmenee Chrisin tavassa luottaa vain yhteen kasvikirjaan ja hyvänpäivän tutulta kuulemiin ohjeisiin hirven nylkemisestä. Tulos voi olla vain katastrofaalinen. Lisäksi jotkut Chrisin
ääneen lausumista ajatelmista kalskahtavat hätkähdyttävän latteilta ja idealistisilta, mikä tavallaan lisää niiden banaalia uskottavuutta. Perheen viiteryhmässä sama kuvio toistuu: hänen hahmonsa häilyy periaatteellisen kapinan ja teini-ikäisen uppiniskaisuuden ja omaan napaan tuijottamisen
välimaastossa. Verkkokeskusteluissa elokuvan aiheuttama voimakas ihastus ja vihastus seuraili usein näitä linjoja.

Ihmisluonto. Ekokritiikki voisi myös tarjota mahdollisuuden soveltaa evolutionäärisen biologian ja psykologian sekä ihmisluonnon tutkimuksen tuloksia myös elokuvan alalla. Vaikka elokuvat aina kantavat ihmis- ja muissa kuvauksissaan kaikuja kulttuurinsa historiallisista diskursseista, niiden takaa voidaan erottaa myös liki-universaaleja, yleisinhimillisiä piirteitä. (Todistusaineisto on lavea, hyviä johdantoja ovat esim. Donald E Browin Human Universals sekä Steven Pinkerin Blank Slate: The Modern Denial of Human Nature.)

Into the Wildissa tällaisia piirteitä voisi olla ihmiselämän jako vaiheisiin lapsuudesta vanhuuteen sekä voimakas korostuneen ruumiillinen orientoituminen maaailmaan, jota rikas luontokuvasto vahvistaa. Myös onnellisuuden häilyväisyys sekä sen löytäminen sosiaalisuudesta ja ”laumaelosta” tuntuvat ylikulttuurisilta sisällöiltä anglosaksisesta ilmiasustaan huolimatta. Perhesuhteiden keskeisyys tulee ilmi Chrisin hylätessä ne ja hänen kohtaamien ihmisten kummastellessa tätä menettelyä. Lopulta vastavuoroinen altruismi, jota Chris lähes vaistonvaraisesti osoittaa kohtaamilleen ihmisille ja jonka läsnäololle hän on ironisen, traagisen sokea, on yleisinhimillinen piirre, jolle on osoitettu evolutionääriset peruusteet jo kolmisen kymmentä vuotta sitten.

Elokuvateollisuus. Lopulta voisi pohtia Into the Wildin kaltaisten elokuvien asemaa elokuvien tuotantoteollisessa kontekstissa. Tällainen lähestymistapa voisi keskittyä pohtimaan elokuvan vaikutusta maailman, sen ekologista jalanjälkeä. Vaikutuksen voisi jakaa fyysisiin, mitattaviin seurauksiin, kuten tuotannon synnyttämiin päästöihin, kuormituksiin, muihin suoriin ympäristövaikutuksiin ja sekä epäsuoriin, abstraktimpiin vaikutuksiin, kuten mahdollisiin ideologisiin vaikutuksiin: uusintaako elokuva vanhoja ajatusmalleja ja kritisoiko se niitä? Jos kritisoi, niin kuinka uskottavasti? Vai onko kyseessä vain ”viherpesu” tai kapina-chic, jota voi nauttia lyhyenä virtuaalivirkisteenä elokuvateatterin hämärässä?

 

Taide- tai crossover-elokuvana Into the Wild ei kuluta luontoa valtavilla budjeteilla, tuotantoarvoilla ja avustaja-armeijoilla. Samoin sen oheen ei ole rakennettu valtavaa tuotemarkkinaa, kuten useimpien, myös ekologisväritteisten, lasten elokuvien tapauksissa usein on laita. Tämä myös tarkoittaa sitä, että valtavirrassa Chrisin tyylistä yhteiskunta- ja kulutuskritiikkiä löytää harvoin, eiväthän elokuvat halua propagoida rahoittajilleen elintärkeitä tuoteperheitä vastaan. Toisaalta joku voisi varmasti väittää, että tämän kaltaiset elokuvat syntyvät Hollywoodin valtavirran siivellä, sen luomien massiivisten kassavirtojen avulla; useat nimekkäät ohjaajatkin joutuvat tekemään aina välillä ”crowd-pleasereitä” voidaakseen saada tilaa, aikaa ja ennen kaikkea rahaa taiteellisesti kunnianhimoisemmille projekteille. Näin taide-elokuvakaan ei vältä kytkeytymästä läheisesti elokuvataiteen kulutusintensiiviseen puoleen. Ekologisesti melankolinen totuus on, että näistä syistä johtuen tärkeät sisällöt jäävät vähemmistöyleisöjen marginaaleihin.

 

Harri Kilpi, pj

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: