Kuukauden kolumni

Arvostelulaji

Elokuva on arvostelulaji, ja tuntuu siltä, että myös elokuvantutkimus on samanlainen arvostelulaji. Sanon tämän senkin kiusalla, että saan kimppuuni joukon tuttuja ja tuntemattomia.

On luontevaa, että niin uusista kuin vanhoistakin elokuvista kirjoitetaan arvosteluja ja niiden laatua mitataan tähdillä ja pommeilla. Sama arvostelu kuitenkin jatkuu helposti pitemmälle ja tulemme tehneeksi tiukkoja rajanvetoja. Aivan huomaamatta poissulkeva puhe hiipii kaikkialle muuallekin, missä on kyse elokuvasta. Tämä elokuva on hyvä, koska se kuuluu populaarielokuvaan, sillä mielestäni populaarielokuva on parasta. Ei, vaan tämä elokuva on hyvä, koska se on taide-elokuva, ja taide-elokuva on hyvää, koska se ei tavoittele suuren yleisön suosiota. Tämä tutkimus/kirja/seminaari/elokuvasarja käsittelee hyvää elokuvaa, joten täällä eivät huonot elokuvat ole hyväksyttyjä! Mutta missä se raja menee? Jos taide-elokuva kiinnostaa yleisöä ja katsojaluvut ampaisevat huimaan nousuun, tuleeko siitä populaaria, suosittua? Mihin se taide katoaa, jos taide ja populaari on asetettu toistensa vastakohdiksi? Missä on hyvän ja huonon raja, kuka sen saa määrittää ja millä kriteereillä se tehdään? Milloin raja muuttaa paikkaansa ja miten se liikkuu ajassa?

Elokuvatutkimuksen piirissä on oma joukkonsa sekä populaarielokuvan että taide-elokuvan kannattajia, mutta kun katsotaan yleisemmin kulttuurintutkimusta, tuntuu että populaarikulttuurin tutkimus on tällä hetkellä vallassa. Se toinen puoli – kutsutaan sitä vaikka kaunotaiteiden tutkimukseksi – on paitsiossa, vaikka oma innokkaiden joukkonsa löytyy sieltä paitsiostakin. Ja siinä välissä on muuri, korkea ja pitkä, jota kumpikin joukkue kilvan pitää pystyssä. Kun oma puoli on arvosteltu siksi oikeaksi puoleksi, rajautuu toinen ulkopuolelle eikä sitä tarvita. Omaa tutkimusta on totta kai rajattava, enkä tarkoitakaan tällä sitä, että pitäisi pyrkiä maailmaa syleilevään kaikkeudenselitykseen. Rajauksen sijaan kuitenkin usein pystytetään muuri. Tällöin kielletään toisen puolen olemassa olo, tai ainakin se, että toiselle puolelle jäävällä voi olla mitään vaikutusta tai yhteistä oman puolen kanssa.

Tuo rajalinja kiehtoo minua ja mitä enemmän olen siihen tutustunut, sitä selkeämmin olen huomannut, ettei rajalla ole muuria tai edes aitaa eikä se ole selvälinjainen. Ja kuten kansalliskirjailija sanoi, maailma muuttuu, Eskoseni. Rajan paikka ei ole kiveen hakattu, vaan aika riepottaa rajaa mennessään. Rajanylityksiä tehdään jatkuvasti ja käynnissä on kiivas neuvottelu ja yhteistyö, ei vähättely ja poissulkeminen. Haaveilen, että joskus jonain päivänä minulla olisi aikaa keskittyä juuri tuohon rajalinjaan, sen ylityksiin, neuvotteluihin ja yhteistyöhön. Ja matkalla olen törmännyt useita kertoja muuriin ja ennen kaikkea sen vartijoihin – ja uskon, että tulen heihin vastedeskin törmäämään.

Toisinaan nämä törmäykset ovat sangen huvittavia paljastaessaan lausujiensa piintyneet käsitykset hyvästä ja huonosta, oikeasta ja väärästä. Räikein saamani kommentti lausuttiin joitain vuosia sitten eräässä tilaisuudessa, jossa esittelin teatteritutkijoille suunnitelmiani kotimaisia elokuvanäyttelijöitä koskevasta tutkimuksesta. Esitykseni jälkeen puheenvuoroa pyysi eräs meritoitunut teatterintutkija, joka sanoi suunnitelmieni kuulostavan mielenkiintoisilta ja kiehtovilta, mutta jatkoi kysymyksellä, että enkö kuitenkin voisi elokuvanäyttelijöiden sijaan tutkia teatterinäyttelijöitä? Hän ei kai ollut koskaan tullut ajatelleeksikaan sitä, että jota kuta kiinnostaisivat elokuvanäyttelijät, eikä hän tässäkään vaiheessa ollut valmis sitä ajattelemaan.

Muistaakseni eräässä kirjassa on sanottu suunnilleen niin, että se ken on virheetön, heittäköön ensimmäisen kiven. Tässä kohdin on minun aika paljastaa, ettei minullakaan ole kiveä kädessä enkä ala itselleni heitto-oikeutta vaatia. Pari viikkoa sitten jouduin tilanteeseen, jonka ansiosta tunnustan olevani itsekin ennakkoluuloinen arvostelija. Myös minä olen määrittänyt hyvän ja huonon välisen rajan sen paremmin asiaa tietämättä. Omien intressieni kautta olen vähitellen vuosien kuluessa vakuuttanut itseni siitä, ettei se toinen menneiden vuosikymmenten kahdesta suuresta elokuvayhtiöstä, Suomen Filmiteollisuus, ole oikein koskaan onnistunut hyvää jälkeä tekemään eikä etenkään 1950-luvun alun jälkeen. Mutta sitten käteeni osui dvd-laarin äärellä SF-elokuva Naiset, jotka minulle annoit. Nimi ei luvannut hyvää, mutta kansikuva sai kääntämään kotelon ympäri, ja takakansitekstin luettuani suuntasinkin jo kohti kassaa. Tämä vuoden 1963 filmi osoittautui todelliseksi aarteeksi oman aikansa kuvastajana.

Elokuvan perusasetelma on yksinkertainen: nuori näyttelijä on hurmannut kymmenisen vuotta itseään vanhemman näyttelijättären ja vienyt tämän vihille. Kun aikaa on kulunut kymmenisen vuotta, on näyttelijä edelleen nuorekas ja sankarirooleihin sopiva, kun taas vaimon ura on auttamatta ohi. Vaimo muistelee mennyttä ja riutuu kotiäitinä, kun taas aviomies liitää kohti uusia saavutuksia sekä suoraan nuoren vastanäyttelijättärensä syliin.

Paitsi kolmiodraamaa elokuva kuvaa omana aikanaan käynnissä ollutta suurta murrosta. Kun pariskunta muuttaa pääkaupunkiin miehen töiden perässä, taakse jää 1950-luvun arvomaailma rimpsuverhoineen ja tyylihuonekaluineen, sillä uusi koti on uudessa lähiössä ja se kalustetaan yksinkertaisilla ja käytännöllisillä huonekaluilla. Avainkaulalapset leikkivät pihalla keskenään sillä aikaa, kun äiti hoitaa tehokasta ja modernia kotia. Kun miehelle avautuu mahdollisuuksia esiintyä teatterin ohella niin elokuvassa kuin televisiossakin, seuraa vaimo häntä ja rakastajatarta oman sohvaryhmän ääreltä, omasta televisiovastaanottimesta.

Viittaukset juuri käynnistymässä olevaan suuren muuttoon maaseudulta kaupunkeihin ovat selkeät. Uusi vuosikymmen tuo mukanaan uudenlaisen elämäntavan, joka ei kaikesta moderniudestaan huolimatta ole pelkkää mannaa. Miehen uusi ura televisiotähtenä puolestaan kertoo juuri siitä, missä näyttelijät ja kotimainen elokuva-ala olivat tuolloin 1960-luvun kynnyksellä. Kotien uusi urbaani takkatuli uhkasi vanhoja instituutioita ja filmin valmistumisen aikoihin elokuvateollisuus enemmän kuin nitisi liitoksissaan.

Elokuvan ote aikalaisongelmien käsittelyyn on tuore ja koko filmi tuntuu olevan kuin toisesta maailmasta verrattuna moniin muihin samoihin aikoihin valmistuneisiin filmeihin. Tässä elokuvassa ei ajella puskabussilla Kankkulan kaivolle tai heitellä puujalkavitsejä koska ”asiahan ei tietenkään minulle kuulu”, vaan esitetään avioliiton romahtamista ja ihmisten välisiä henkilökohtaisia suhteita hätkähdyttävällä suoruudella. Paljasta pintaakin on tarjolla runsain mitoin, mutta sillä ei sensationaalisesti herkutella tai häveliäästi vilautella, vaan alastomat vartalot näytetään sen enempää selittelemättä luonnollisena osana aikuisten elämää. Samalla elokuvassa pureudutaan terävällä otteella uuden yhteiskunnan heikkouksiin, viitataan esittävän taiteen kentän mullistukseen sekä siihen, että näyttelijöiden kuin muidenkin ihmisten on kyettävä sopeutumaan selvitäkseen muutoksista.

Elokuva paljastaa suoraan ja kiertelemättä, etteivät ihmiset olleet tietämättömiä ympärillään riehuvista muutoksen tuulista, eikä siitä tunnu enää olevan kovinkaan pitkä matka kotimaisen elokuvan uusiin tekijöihin. Harmi kyllä, vaikka elokuvassa osattiin selvänäköisyys, ei aikalaisyleisö siitä innostunut – filmin suosio oli vuoden heikoimpia. Elokuvan analyyttisestä otteesta huolimatta itse elokuvateollisuus ei huomannut jäävänsä pahasti jälkeen ympäröivästä maailmasta. Edessä oli väistämätön romahdus, joka oli sekä jyrkkä että nopea.

Elokuva Naiset, jotka minulle annoit kulkee rajalinjalla ja katselee kummallekin puolelle. On uutta ja vanhaa maailmaa, on elokuvaa, teatteria ja televisiota, on onnea ja autuutta siinä missä surua ja murhettakin. Samaan tapaan elokuva tutkimuksen aiheena ei pysy yksin omassa lokerossaan, vaan kurkottelee moneen suuntaan, käy neuvotteluja naapureidensa kanssa. Se antaa, ottaa, lainaa ja varastaa kaikesta ympärillä olevasta. Rajalinjat eivät ole pysyviä, vaan niitä neuvotellaan uudelleen ja uudelleen ja erilaiset ylitykset ovat jatkuvia. Ajan kuluessa käsitykset muuttuvat ja rajapyykkejä siirrellään, mutta muureja ei ole muualla kuin ihmisten mielissä.

Outi Nieminen

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: