You, Me, User – Conference on User-Generated Culture
Friday 25, May – Saturday 26, May 2012 in Helsinki.

From social media to video games and from online fan production to machinima the phenomenon of user-generated culture has secured its position in the mainstream during the last few years. This shift has resulted from the blurring boundaries between media production and consumption as well as between professional and amateur authorship. The phenomenon is claimed to be characterized by collaboration, accessibility and democratic potential. During the You, Me, User Conference we approach the user-generated culture, or in other words, multiple situations where culture becomes modified, produced and distributed through everyday practices, social and new media.

The Finnish Society for Cinema Studies (SETS) invites presentations which explore the questions surrounding user-generated culture. The conference will bring together Finnish and international scholars of a wide range of relevant fields of studies. The conference will offer a chance to focus on a new and active field of study and is open to presentations from a wide spectrum.

Keynote speeches are delivered by David Buckingham and Frans Mäyrä.

Professor David Buckingham (Loughborough University) is a media education researcher.  He is especially interested in children’s and young people’s interactions with electronic media, consumer culture and civic participation. His most recent book is The Material Child: Growing Up in Consumer Culture (2011).
Professor Frans Mäyrä (University of Tampere) has focused on media culture, digital media and games. He leads an interdisciplinary research group on games study where game culture, players, their activities and gameplay experiences are approached. Mäyrä has published Introduction to Game Studies: Games in Culture (2008), for example.
We seek paper proposals from various fields, such as film, television, games, internet, music, art, literature etc. It is our intention to organize the symposium around questions, such as:

• What is user-generated culture and how to conceptualize it?
•  Changes in the distribution channels of audiovisual media due to user-generated culture
•  Changes in the consumption of audiovisual media due to user-generated culture
• Fan as an author?
• How does user-generated culture blur the boundaries of production and consumption?
• Politically, socially or culturally significant forms of user-generated culture.
• Global and local implications of user-generated culture.
• Does user-generated culture produce new forms of community?
• Problems of control and copyright in user-generated culture.
• Does user-generated culture produce new forms of community?
  What are the problematic dimensions of user-generated culture (censorship, legal issues etc.)

Proposals including an abstract and a short CV should be submitted to Conference Secretary Maija Uusitalo by email: amkuus@utu.fi by 19.2.2012 at latest. Notification of acceptance will be sent by 1.3.2012.

Organizers:  Finnish Society of Film Research in concert with National Audivisual Archive, Media Studies (University of Turku), Cinema and Television Studies (University of Helsinki), Aalto University, School of Communication, Media and Theatre (University of Tampere) and Koulukino.

What are user-generated contents? Where do their boundaries lie? What kind of impact they have had on aesthetic, pedagogic, professional, economic and social aspects of audiovisual media? What does the future hold? These questions will be tackled in two-day conference You, Me, User — Conference on User-Generated Content which brings together the cutting edge of domestic research, internationally renowned names as well as people who are actively and extensively engaged in creating and using this new type of audiovisual content. Although the conference is mainly targeted for academics the proceedings are open to all and will be of interest to anyone wanting to update their knowledge on latest media trends.

Conference is organized by Finnish Society of Film Research in concert with National Audivisual Archive, Media Studies (University of Turku), Cinema and Television Studies (University of Helsinki), School of Art and Design (Aalto University) and Koulukino.

Yhdistyksen sääntömääräinen syyskokous pidetään perjantaina 18.11.2011 Helsingissä Tieteiden talolla (Kirkkokatu 6).
Kokous pidetään klo 16.00 – 16.45.

Esityslista
1.     Kokouksen avaaminen
2.     Järjestäytyminen: valitaan kokoukselle puheenjohtaja, sihteeri, kaksi pöytäkirjantarkastajaa ja kaksi ääntenlaskijaa
3.     Laillisuuden ja päätösvaltaisuuden toteaminen
4.     Työjärjestyksen hyväksyminen
5.     Ilmoitusasiat
6.     Jäsenmaksujen vahvistaminen vuodelle 2012
7.     Vuoden 2012 toimintasuunnitelman hyväksyminen
8.     Vuoden 2012 talousarvion hyväksyminen
9.     Hallituksen valitseminen toimikaudelle 2012
10.   Muut esille tulevat asiat
11.   Kokouksen päättäminen

TERVETULOA!

Hallituksen puolesta,

Maija Uusitalo
SETS ry:n sihteeri

Viime toukokuussa sain ranskalaiselta ystävättäreltäni pysäyttävän sähköpostiviestin: väitöskirjojemme ohjaaja, professori Jean-Louis Leutrat oli menehtynyt joitakin viikkoja aiemmin 70 vuoden ikäisenä. Leutrat työskenteli Sorbonne Nouvellen yliopistossa Pariisissa, jossa opiskelin elokuvan historiaa ja estetiikkaa vuosina 1989 – 2001. Muistan hänet poikkeuksellisen inspiroivana opettajana, joka yhdisti elokuva-analyyseissään syvällistä kirjallisuuden ja taiteen tuntemusta, mutta myös huumoria, kielellistä ilottelua ja filosofiaa. Sanat, jotka ehkä parhaiten istuvat hänen ajatteluunsa ja kirjalliseen tuotantoonsa ovat mielestäni luovuus, kauneus ja rohkeus. Leutrat’n kaikki tekstit ovat muodoltaan ja rakenteeltaan taidokkaita, mutta eivät koskaan itseriittoisia. Niitä voisi kuvata tietyllä tapaa uskaliaiksi, mutta ei koskaan aihettaan epäkunnioittaviksi. Hänen ranskankielensä oli vivahteikasta, virheetöntä ja kaunista. Luonteeltaan Jean-Louis Leutrat oli eräänlainen ”vastarannankiiski”, joka nautti hämmentämisestä ja perinteisten ajatusmallien murtamisesta. Hänen näkemyksensä elokuvahistoriasta ei ollut kronologinen vaan mosaiikkimainen, taidokas ja yllättävä. Jean-Louis Leutrat sai meidät opiskelijat rakastamaan elokuvaa ja heittäytymään seitsemännen taiteen pauloihin vähän niin kuin heittäydytään seitsemänteen taivaaseen: ensisijaisesti tunteen vieminä, ja vasta sekundaarisesti järkisyihin nojaten.

Mutta onko nykymaailman tilanteessa mitään järkeä heittäytyä tunteiden viemäksi? Kuluvan vuoden uutiset ovat olleet karua luettavaa: maailmanlaajuisen taantuman uhka syvenee, Euroopan pankkikriisi laajenee, työttömyys kasvaa, sosiaalinen eriarvoisuus lisääntyy, yhteiskunnalliset levottomuudet nostavat päätään, poliittiset ääriliikkeet vahvistuvat. Ja niin edelleen. Osana globaalia maailmaa ja Eurooppaa talouden alamäki on ulottanut lonkeronsa myös Suomeen. Meilläkin valtion velka kasvaa, työmarkkinat kompuroivat, yhteiskunnallinen ja sosiaalinen eriarvoisuus lisääntyvät. Syöksykierrettä pyritään suoristamaan säästämällä ankarasti – ensimmäisten joukossa tietysti taiteesta ja tieteestä. Humanistille ja elokuvatutkijalle tulevaisuus ja työllistyminen näyttävät epävarmoilta. Väkisinkin tulee mieleen, että olisi ehkä kannattanut aikanaan valmistua johonkin ”järkevään” ammattiin. Lääkäreitä, sairaanhoitajia, juristeja, opettajia, sähkö- ja putkimiehiä tarvitaan aina. Myös erilaiset palvelut ja kaupanala rekrytoivat taloudellisesta tilanteesta huolimatta. Mutta kuka kaipaisi humanistia ja elokuvatutkijaa kun lama kolkuttaa ovelle? Miten pärjätä tilanteessa, jossa Suomen Akatemian ja yliopistojen rahoitusta leikataan, yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen aloituspaikkoja vähennetään, lehtoraatteja ja muita opetusvirkoja lakkautetaan, tieteenaloja yhdistetään, kilpailua ulkopuolisesta rahoituksesta lisätään, jne. Onko elokuvatutkijaksi ryhtyminen tässä tilanteessa taloudellinen itsemurha ja silkkaa hulluutta? Mitä hyötyä olisi – jos tätä tasoa koskaan edes tavoittaisi – Jean-Louis Leutrat’n kaltaisen tutkijan estetiikan tajusta, herkkyydestä ja luovuudesta, jos vastakkaisessa vaakakupissa painavat yksinkertaisesti järki ja ekonomisuus? Rationaalisesti ajatellen ei mitään.

Kielteisessä vastauksessa piilee kuitenkin ajatukseni ydin. Minulle elokuva ja elokuvatutkimus eivät ole koskaan olleet järjen tai hyödyn asioita, vaan ne ovat liittyneet aina puhtaaseen tunteeseen: iloon, mielihyvään ja intohimoon. Siksi minun ei ole koskaan tarvinnut oikeasti katua valintojani ja ajatella, että valitsemalla jonkin toisen ammatin, elämäni olisi ollut turvatumpi. Uskon myös vilpittömästi – joskin hieman naiivisti – että (elokuva)taide on tapa analysoida ja ymmärtää maailmaa, kysyä kysymyksiä ja etsiä vastauksia. Elokuva puhuttelee ihmisiä lukuisin eri tavoin ja juuri elokuvatutkija voi toimia tämän dialogin avaajana, välittäjänä ja välikappaleena. Elokuvatutkijoita siis tarvitaan, kaikesta huolimatta.

Lamat tulevat ja menevät, hallitukset säästökohteineen vaihtuvat, mutta ajattelu, taide ja elokuvatutkimus jäävät. Myös Jean-Louis Leutrat’n teokset jäävät – ja minä jään kaipaamaan häntä, ystävää ja esimerkkiä.

Satu Kyösola

Transnationaali näkökulma Suomen elokuvahistoriaan

Viime vuosina elokuvanhistorian tutkimuksessa on noussut vahvasti esille transnationaali näkökulma. Kansallisen elokuvan tutkimusta täydentäen siinä on pyritty selvittämään miten elokuvakulttuuri aina ja kaikkialla on monin tavoin kytkeytynyt kansalliset rajat ylittäviin tekijöihin ja vaikutteisiin niin tekniikan, tuotannon ja talouden kuin estetiikan ja sisältöjenkin suhteen – aatteellisista virtauksista puhumattakaan. Heti siitä alkaen, kun Lumièrin veljekset 1896 alkoivat lähettää projisointi/kuvausryhmiään kaikkeen maailmaan, elokuva on kansallisimmillaankin ollut kaikista taiteista transnationaalein.

Myös suomalaisen elokuvan kehitys on aina kiinnittynyt kansainvälisiin yhteyksiin. Elokuvakulttuurimme eri vaiheita on eri tavoin hallinnut jatkuva jännite: yhtäältä on luotu omaa kansallista elokuvatuotantoa, toisaalta hakeuduttu ulkomailta löydettyjen  aiheiden pariin ja mukauduttu kansainvälisiin standardeihin. Kotimaisen elokuvateollisuuden ja -kulttuurin suorastaan missionäärinen suomalaisuuden ilmentämis- ja luomisprojekti on ollut mahdollinen vain vuorovaikutuksessa kansainvälisiin suuntauksiin ja muiden maiden kansallisiin tuotantoihin.

Selvää siis on, että kokonaisvaltaisen käsityksen hahmottaminen suomalaisen elokuvakulttuurin kehityksestä edellyttää perustavaa laatua olevaa elokuvahistoriallista tutkimusta transnationaalista näkökulmasta. Tätä varten muodostettiin syksyllä 2010 projektiryhmä, jolle Suomen Akatemia toukokuussa myönsi rahoituksen. Allekirjoittanut toimii johtajana tässä projektissa, jonka sijoituspaikka on Helsingin yliopiston Filosofian, historian, kulttuurin ja taiteen tutkimuksen laitos. Muut jäsenet ovat aiheemme parissa jo mainetta niittäneet Kimmo Laine, Pietari Kääpä, Anneli Lehtisalo, Jaakko Seppälä ja Outi Hupaniittu. Useissa eri yliopistoissa ja osin eri oppiaineissakin väitelleistä tai piakkoin väittelevistä tutkijoista koostuva ryhmä mahdollistaa sen, että tämä haasteellinen ja laaja-alainen projekti toteutuu sen edellyttämällä moninäkökulmaisella tavalla. Kansallisten  ja kansainvälisten seminaarien kautta pyritään saamaan esille myös muiden aiheen piirissä työskentelevien kollegoiden asiantuntemus.

Hankkeessa siis tutkitaan elokuvien tuotanto-, maahantuonti-, vienti- ja levityskäytäntöjen samoin kuin esteettisten ja ideologisten näkemysten ja käytäntöjen muovautumista kansallisten ja kansainvälisten tekijöiden ristipaineissa. Tutkimus jakaantuu kolmeen osa-alueeseen:

Keskeiset tutkimusalueet ja periodisointi

1) Kulttuuripolitiikka: Kuinka kansainvälinen ja kansallinen poliittinen ja kulttuurinen konteksti ovat eri vaiheissa vaikuttaneet suomalaisen elokuvatuotannon kehittämiseen, sen päämäärien kartoittamiseen, ideologisten ja esteettisten vaikutteiden omaksumiseen ja yleisön tavoiteluun. Ulkomaisten elokuvien menestyminen Suomessa sekä niiden kriittinen vastaanotto on aina määrittänyt osaltaan suomalaisen elokuvateollisuuden kehityssuuntia. Ymmärtääksemme suomalaisen ja kansainvälisen elokuvakulttuurin vuorovaikutusta meidän on tutkittava sekä ulkomaalaisten elokuvien vastaanottoa Suomessa että suomalaisten elokuvien vastaanottoa toisaalta kotimaassa, toisaalta ulkomailla.

2) Taloudelliset tekijät: Elokuvien tuotantohistorian ja elokuvapoliittisten tukiohjelmien tutkimus rakentaa kuvaa kansainvälisen kilpailukyvyn kehittämisestä. Niinpä projektissa perehdytään suomalaisen elokuvateollisuuden kansainvälisiin kytkentöihin sekä tuotannollisella että tekijätasolla, mukaan lukien tuotannollinen, teknologinen, levityksellinen ja luova yhteistyö.

3) Esteettiset ja temaattiset kytkennät: Kansainväliset elokuvakulttuurit ja trendit ovat vaikuttaneet suomalaisen elokuvakulttuurin kehitykseen läpi sen historian. Kansallisen elokuvakulttuurin luominen ja säilyttäminen sekä kansainväliselle tasolle pyrkiminen ovat synnyttäneet hyvinkin ristiriitaista dynamiikkaa. Projektissa tutkitaan esimerkiksi miten kansallisen perinnekulttuurin ja ”kansainvälisen tason” elokuvatuotannon strategiat myötäelävät suomalaisessa elokuvakulttuurissa.

Painotukset kolmen osa-alueen välillä vaihtelevat riippuen aikakausista, jotka voidaan poliittisen historian mukaan karkeasti jakaa seuraavasti: 1) autonomian aika; 2) sotien välinen aikakausi ja kansallisten ideologioiden vakiintuminen; 3) sota-aika; 4) poliittisen puolueettomuuden kausi ja kylmä sota; 5) sosialismin kaatuminen Itä Euroopassa ja Euroopan Unioniin liittyminen. Elokuvatuotanto ja -kulttuuri eivät tietenkään ole kehkeytynyt tarkasti aikakausien mukaan, ja tutkimus tuleekin kohdistumaan myös tyylillisiin ja teknologisiin jatkumoihin ja muutoksiin eri aikakausien.

Kysymyksenasetteluja

• Missä määrin ulkomaiset elokuvat ovat valloittaneet yleisöjä Suomessa ja millaisen kriittisen vastaanoton ne ovat saaneet?

• Kuinka muut kansalliset elokuvakulttuurit ja niiden trendit ovat vaikuttaneet suomalaisen elokuvan, elokuvakulttuurin ja elokuvapolitiikan muotoutumiseen?

• Millainen on ollut ulkomaisten ulkoelokuvallisten taiteellisten vaikutteiden osuus elokuvallisten ihanteiden muodostumisessa? (kirjallisuus, teatteri, musiikki, kuvataiteet, taiteen teoriat)?

• Kuinka suomalainen elokuvateollisuus ja -kulttuuri ovat kehittyneet dynaamisena prosessina kansallisen elokuvan kehittämisen ja kansainvälisiin standardeihin yltämisen ristipaineissa?

• Miten Hollywood on toiminut mallina ja pääkilpailijana?

• Kuinka ulkomaisia yleisöjä on yritetty voittaa toisaalta viljelemällä kansallista eksotiikkaa, toisaalta tuottamalla itsetietoisen ylikansallista elokuvaa

• Suhteiden luominen ulkomaisiin elokuvantekijöihin niin tekniikan, tuotannon levityksen kuin luovan työnkin osalta..

Tutkimustulosten julkistaminen
Tutkimustulokset julkaistaan erillisessä kokoomateoksessa. Lisäksi tutkijat julkaisevat osaprojektiensa tuloksia eri tieteellisillä foorumeilla.

Yksi tärkeä ulottuvuus tulee olemaan nämä projektin kotisivut, jonne tullaan sijoittamaan projektin myötä syntynyttä tutkimustietoa ja jolla tarjotaan mahdollisuus myös kollegoille ja laajemmalle yleisölle tuoda esiin tietojaan ja näkemyksiään aiheen piiristä.

Henry Bacon

Ohjelmassa on ajankohtaiseen tutkimukseen tutustumista, materiaaliesittelyjä, keskusteluja ja verkostoitumista. Mukaan ovat tervetulleita kaikki elokuvaa, av-mediaa tai niihin liittyviä aiheita tutkivat ja tutkimuksesta kiinnostuneet – niin väitöskirjantekijät, jo väitelleet kuin graduntekijätkin!

Osallistujia pyydetään valmistelemaan lyhyt esitys (noin 20 min)
omasta tutkimusaiheestaan. Esitelmien maksimipituus ja aikataulu
varmistuvat, kun tiedetään osallistujamäärä. Tilaisuuteen voi
osallistua myös ilman esitystä.

Tilaisuus on SETS:n jäsenille ilmainen, muille hinta on 30 euroa /
opiskelijat 20 euroa. Kannattaakin liittyä SETSin jäseneksi!
Jäsenetuna lisäksi mm. Lähikuvalehden vuosikerta ja nyt liittymisetuna
kirja! Jäsenyys 35/16 euroa/vuosi. Lounas on omakustanteinen.
Seminaarin jälkeen on varattu mahdollisuus jatkaa keskustelua ja
viettää iltaa yhdessä.

Ilmoittautumiset 30.9.2011 mennessä osoitteella
sari.katainen@helsinki.fi. Ilmoitathan nimesi ja yhteystietojesi lisäksi
• organisaatiosi (esim. yliopisto ja oppiaine)
• tutkimusaiheesi
• esityksesi alustava otsikko
• tarvitsemasi laitteet (datatykki, dvd, internet)
• tarvitsetko aikaa elokuvanäytteiden esittämiseen?

Mahdollinen osallistumismaksu maksetaan 30.9.2011 mennessä SETSin tilille: 157230-343749. Maksun viestikenttään tulee kirjoittaa: Seminaari 2011

Tiedustelut osoitteella sari.katainen@helsinki.fi

Uskon vahvasti siihen, että hyvä elokuva vain paranee uudestaan katsottuna. Siitä löytyy aina uusia puolia ja uutta katsottavaa. Tästä syystä tietyt elokuvat kiertävät soittimessani uudestaan ja uudestaan. Jotkut elokuvat päätyvät kuitenkin väliinputoajiksi. Ne ovat usein laadukkaita elokuvia, joista pidin ensimmäisellä katselukerralla, mutta jotka syystä tai toisesta ovat vain unohtuneet ja jääneet vaille toista katselua. Niitä on varmasti monia. Aina joskus sitä sitten törmää tällaiseen eksyneeseen lampaaseen ja kokee iloisen yllätyksen.

Minulle kävi näin komedian Kruunupäitä ja hyviä sydämiä (Kind Hearts and Coronets, 1949) kohdalla. Elokuvan tuottaneen Ealing-studioiden perustamisesta tulee tänä vuonna kuluneeksi 80 vuotta. Juhlan kunniaksi Britaniassa tämä Robert Hamerin ohjaama mustan komedian klassikko aiotaan julkaista remasteroituna blu-ray-versiona. Luin julkaisua käsittelevän kirjoituksen englantilaisen lehden sivuilta ja jäin pohtimaan milloin olin itse viimeksi elokuvan nähnyt. Totesin että siitä oli ehtinyt jo vierähtää useita vuosia, enkä enää edes muistanut elokuvaa kunnolla. Se oli mielessäni typistynyt joksikin epämääräisen hauskaksi ja erittäin englantilaiseksi. Se toi mieleeni tweedin, kello viiden teen ja yläluokkaisen hienostuneen tavan ääntää englantia. Epäilin, että brittilehdistöstä lukemieni ylistävien arvostelujen taustalla oli pitkälti nostalgia. Päätin kuitenkin katsoa itse, miten elokuva oli kestänyt aikaa ja sain huomata, miten väärässä olinkaan

Kind Hearts and Coronets ei ollutkaan sitä mitä olin luullut. Se on toki Ealing-komedioille ominaiseen tapaan hillitty, vähäeleisen elegantti ja juuri sitä mitä usein kutsutaan perinteisen englantilaiseksi. Se mitä minä olin kuitenkin ehtinyt täysin unohtaa, oli se miten hauska ja suorastaan julma elokuva Kind Hearts and Coronets on. Se on täynnä rutikuivaa mustaa huumoria ja ironiaa. Hamerin 1900-luvun alkuun sijoitettu tarina sosiaalisen nousun ja koston nimissä sarjamurhaajaksi ryhtyvästä aatelissuvun kaukaisesta vesasta onkin armottoman terävä, eikä päivääkään vanhentunut. Miten ihmeessä olin voinut unohtaa tämän puolen elokuvasta? Muistini täytyy olla hyvin valikoiva, tai ehkä olin nähnyt elokuvan liian nuorena. Muistin nimittäin elokuvan visuaalisen ilmeen ja sen huolella luodun ajankuvan. Elokuvan puvustaja Anthony Mendelson ja lavastaja William Kellner ovat luoneet elokuvaan hienon Edwardin aikaisen miljöön. Samoin muistin hyvin Alec Guinnessin muuntautumisen kahdeksaksi D’Ascoynen suvun jäseneksi, joita elokuvan päähenkilö raivaa tieltään. En kuitenkaan muistanut miten absurdin hauskoja itse murhatavat ovat, tai miten viileän harkitsevasti päähenkilö lähtee toteuttamaan suunnittelemaansa sukupuun harvennusta.

Muista Ealing-komedioista poiketen ei yksikään elokuvan hahmoista ole sympaattinen. Esimerkiksi vuonna 1951 valmistuneen Lavender Hill Mobin päähenkilöt lähtevät oman etunsa nimissä toteuttamaan ns. täydellistä rikosta. He ovat kuitenkin niin sympaattisia ressukoita, että katsoja miltei toivoo heidän onnistuvan. Kind Hearts and Coronetsissa ei sympatiaa löydy niin uhreille kuin murhaajallekaan.  Päähenkilö Louis Mazzini on sydämetön kiipijä, joka osaa iloita esimerkiksi siitä kun kurkkumätä raivaa pois perinnön tiellä olleet kaksospojat. Mazzinin ainoa hyvä piirre on hänen tyylikkyytensä. Harvoin löytää herrasmiesmäisenpää sarjamurhaajaa. D’Ascoynen suvun jäsenet taas ovat joko snobeja tai etuoikeutettuja eksentrikkoja. Juuri tämä armoton asenne tekee elokuvasta niin hauskan. Sen huumori viiltää yllättävän syvältä. Ja minä olin unohtanut kaiken tämän. Katsoin nyt elokuvaa melkein kuin ensimmäistä kertaa, enkä voinut ymmärtää miksi olin hylännyt sen niin pitkäksi aikaa. Elokuvan päätyttyä jäin vain pohtimaan mitä muita loistavia helmiä olin vain yhden katsomiskerran jälkeen unohtanut.

Maija Uusitalo

Joka kesä media tuntuu olevan enemmän ja enemmän kiinnostunut siitä, miten paljon ja millaista alkoholia me suomalaiset juomme. Iltapäivälehdet kertovat lisäksi tarinoitaan niin lomallaan juopottelevasta kansanedustajasta, kuin iskelmätähden horjuvaan esiintymiseen pettyneestä yleisöstäkin. Miten siis on, kilistämmekö me suomalaiset lomamme kunniaksi edelleen sitä kirkasta viinapulloa vai ”eurooppalaisen” juomatavan mukaista viinilasillista, ja mikä alkoholin juomistapamme oikein aiheuttaa? Usein alkoholin käyttöämmehän on selitetty sillä, että suomalaisilla olisi jokin mentaliteettiimme peruuttamattomasti kuuluva myötäsyntyinen ominaisuus, niin sanottu suomalainen viinapää. Tuohon viinapäähän liittyy käsitys siitä, että suomalaiset stereotyyppisesti nähtynä poikkeavat juomatapojensa osalta niin sanotuista sivistyskansoista, suomalaiset juovat harvoin, mutta silloin erityisen humalahakuisesti, ja että alkoholia nauttinut suomalainen käyttäytyy poikkeuksellisen sivistymättömästi tai jopa väkivaltaisesti.

Suomalainen humala valkokankaalla on perinteisesti toistanut käsityksiä suomalaisesta viinapäästä. Kotimaisen elokuvan vakiokuvastoa ovat olleet muun muassa niin pontikan keittämiset, kuin tuon keittämisen tuotteena saadun aineen nauttimisen aiheuttamat rähinät ja alamäetkin. Toisaalta hyväksyttyä alkoholikuvastoa ovat olleet myös karnevalisoidut tarinat lupsakoista viinaanmenevistä kansanmiehistä. Humala valkokankaalla on ollut nimenomaan miehisen humalan kuvausta ja naiselle on usein jäänyt vain juomista kontrolloivan juomapoliisin tai huonon, langenneen naisen rooli. Vasta 1960-luvulta lähtien alkoholin käytön kuvaus on muuttunut kotimaisissakin elokuvissa moniulotteisemmaksi ja esille on nostettu myös yhteiskunnan rooli alkoholin käytön takana; yksilön rappio ei enää välttämättä johdukaan vain tämän omasta moraalittomuudesta tai sisäänrakennetusta viinapäästä, vaan vääristyneistä yhteiskunnallisista olosuhteista, joiden seurauksena yksilö ajautuu käyttämään alkoholia.

Suomalaista viinapäätä, samoin kuin yhteiskunnan rakenteita alkoholin käytön aiheuttajina, on ansiokkaasti käsitellyt myös Aki Kaurismäki Suomi-trilogiassaan. Vaikka kokki Lajusen alkoholin käyttö Kauas pilvet karkaavat -elokuvassa on jo ennen hänen työttömäksi joutumistaankin ongelmajuomiseksi luokiteltavaa ja juopuneena käyttäytyminenkin veitsen heiluttamisineen sangen vaarallista, riistäytyy tilanne hallinnasta täydellisesti vasta, kun hänen elämänsä sisältö ja päämäärä – työ – ainakin välillisesti yhteiskunnan toimien aiheuttamana viedään häneltä pois, ja näin alkava tyhjyys täyttyy humalahakuisella juomisella. Hovimestari Ilonan kysyessä, nyt jo alkoholisoituneelta mieheltä: ”Minne kiire?”, vastaa tämä vain lakonisesti: ”Niin kauas kun kossua riittää”. Kauas pilvet karkaavat -elokuvassa työttömäksi joutunut ovimies Melartin sen sijaan toteaa, että kun aamullakaan ei siis enää ole oikeasti kiire minnekään, kannattaa tilata kerralla koko pullo, tuleehan se halvemmaksi ja ”Elämä on lyhyt ja surkea, kannattaa iloita kun voi”. Mies vailla menneisyyttä -elokuvassa alkoholin juomista näytetään varsin vähän, mutta vaikka alkoholi ei siis eksplisiittisesti olekaan läsnä elokuvassa, se on sitä kuitenkin implisiittisesti nimenomaan yhteiskunnallisen turvattomuuden ja marginalisoitumisen tasolla. Laitakaupungin valoissa työporukastaan eristetty ja yhteiskunnan odotuksia vastaamaton yövartija Koistinen edustaa niin olosuhteiden uhria, kuin suomalaista viinapäätäkin perinteisimmillään juodessaan baarin nurkassa yksin kossupaukkuaan tai hukuttaessaan pulloon hylätyksi tulemistaan.

Näyttäessään suomalaisen juomisen edelleen olevan yksinäistä miehistä, yhteiskunnan päähän potkimien humalahakuista häpeäjuomista, asettuu Kaurismäki todennäköisesti tietoisesti kyseenalaistamaan virallisen tahon toivomaa, viinipainotteista, ”eurooppalaisen” juomatavan Suomi-kuvaa. Alkoholin käyttö Suomi-trilogian elokuvissa on lisäksi siis aina enemminkin heikkojen yhteiskunnallisten olojen – kuten asunnottomuuden – seuraus, kuin vain – todellisen tai kuvitellun – suomalaisen viinapään aiheuttamaa. Ironian ja mustan huumorin keinoin kuvatun alkoholin käytön kautta Kaurismäki kuitenkin myös niin rakentaa ja toisintaa käsitystä suomalaisesta viinapäästä ja sen esittämisen traditioista, kuin toisaalta myös samalla nauraa tälle stereotyyppiselle käsitykselle.

Sari Katainen

Pari kuukautta sitten vierailin Vancouverissa ja Seattlessa.
Lentomatkalla listasin mielessäni asioita, joista paikat ovat
itselleni tuttuja. Molempiin paikkoihin yhdistin ensimmäisenä
televisiosarjan: Vancouveriin Salaisten kansioiden maailman ja
Seattleen Frasierin. Paikan päällä Seattlessa etsin käsiini kahvilan,
joka oli toiminut käsikirjoittajille esikuvana sarjassa esiintyvälle
Café Nervosalle. Kahvilan sisustus ja värimaailma kieltämättä
muistuttivat sarjassa esiintyvää kahvilaa, mutta välitöntä draaman
tuntua ei ollut aistittavissa. Vain kaksi toisistaan etäällä olevaa
asiakasta syventyneenä omiin virtuaalisiin maailmoihinsa.

Vaikka kahvila siis fyysisenä tilana vastasi odotuksiani, ei se sitä
ollut samassa määrin eletyn tilakokemukseni tasolla. Poissa olivat
lähikuvat, nokkela dialogi ja taustanauru. Kuvaamani todellisen ja
fiktiivisen maailman kohtaaminen kertovat siitä, miten vahvasti
kaupungit ja paikat ovat mielentiloja. Nykyisessä medioituneessa
kulttuurissamme mielentilojemme inspirantteina toimivat hyvin
voimallisesti televisiosarjat ja elokuvat.

Manhattanilla reaalisen maiseman luentaani sekoittuu poikkeuksetta
aineksia lukuisista elokuvista: jotkut katunäkymät virittävät mielessä
Woody Allenin elokuvista tutun saksofonin saundin, jotkut toiset taas
“globaalia populaaria” symboliympäristöä väkivaltaisesti kohtelevien
katastrofielokuvien räiskeen. Wienissä olen kuvitellut tavoittaneeni
paikan, jossa Orson Welles katosi viemäreihin. Olen myös varma, että
Sheffieldissä otetaan housut pois, kun taas Edinburghissa bongataan
junia.

Paikkamielikuvien dramaturgisista vaikutuksista tietoinen Alfred
Hitchcock sijoitteli elokuviensa loppukohtauksia tunnettuihin
paikkoihin, kuten Vapaudenpatsaalle, Mount Rushmorelle ja Royal Albert Halliin. Bond-leffoissa tehdään maapallon eri kulmia tutuksi
sellaisella intensiteetillä, että voisi kuvitella kuvauspaikkojen
valinnassa olleen mukana eri alueiden matkailun edistämiskeskukset.
Nicole Kidmanin ja Hugh Jackmanin tähdittämää  elokuvaa Australia
tuskin tehtiin pelkästään elokuvataiteellisista syistä

Kerrotut esimerkit pakottavat ajattelemaan audiovisuaalisen median,
kaupunkitilan ja yleisönä tai katsoja olemisen monimutkaisia suhteita.
Aihepiiriä ei nähdäkseni ole Suomessa käsitelty varsinkaan
poikkitieteellisistä näkökulmista. Amerikan maantieteen päivillä
Seattlessa “mediamaantieteen” työryhmässä tähänkin aihekokonaisuuteen tehtiin erinäisiä avauksia ja reunamerkintöjä. Kiinnostavaa olisi vaikkapa pohtia sitä, millä tavoin elokuvien ja televisiosarjojen tekijät vaikuttaessaan mielentiloihimme toimivat jokapäiväisten sosiaalisten tilojemme koreografeina. “Café Nervosan” paikan tuntu oli itselleni jo etukäteen koreografisoitu ennen kuin astuin ovesta sisään – Frasierien, Nilesin, Martinin, Daphnen, Rozin (ja Eddien) seuraan. A latte with a whisper of cinnamon, please.

Sami Kolamo

Elokuvien juhlaa

Cannesin elokuvajuhlien jälkimainingeissa on sopiva hetki puntaroida festivaalien roolia elokuvakulttuurissa ja elokuvan kokemisessa. Heti alkuun täytyy tunnustaa, että itse olen tainnut menettää sydämeni leffafestareille lopullisesti. Päätellen siitä, että viime aikoina Suomessa elokuvafestivaali toisensa jälkeen on tehnyt katsojaennätyksiä, näin on käynyt monelle muullekin.

Osaksi syy löytyy varmasti Suomen kaupallisen elokuvakulttuurin tilasta. Säännölliseen teatterilevitykseen kun mahtuu tänä päivänä vain kapea siivu elokuvatarjonnasta, pääasiassa Hollywoodista. Kiitos elokuvafestivaalien myös meillä on kuitenkin mahdollista nähdä tuoreeltaan monenlaista elokuvaa ympäri maailman. Arvokas ohjelmisto voi toki koostua vanhemmastakin elokuvasta; Suomalaisen elokuvan festivaali on korvaamaton elokuvatarjonnan monipuolistaja kulttuuripääkaupunkivuottaan viettävässä Turussa, josta pienet art house -teatterit ovat 2000-luvulla lähes tyystin kadonneet. Elokuvafestivaaleja voikin hyvällä syyllä kuvailla suomalaisen elokuvakulttuurin selkärangaksi.

Ja täältä festivaalien luvatusta maastahan elokuvatapahtumia löytyy, kymmenittäin – maailmalta tietenkin lukematon määrä lisää aina eksklusiivisesta Cannesista kaupunkijuhlamaiseen Berlinaleen ja kokeilevan elokuvan kotiin Ann Arbor Film Festivaliin. Suurimmat festivaalit ovat paitsi elokuvan, myös julkkiskulttuurin ja muodin näyttämöitä. Kohuja syntyy niin pressitilaisuuksissa, punaisella matolla kuin näytöksissä. Kuten tiedetään, mahdollisen pystin tai palkinnon voitto tuo paitsi kunniaa, myös etulyöntiaseman kovassa kamppailussa elokuvan saamisesta yleisön ulottuville. Festivaalit ovatkin usein myös tärkeitä kauppapaikkoja: juhlahumun keskellä ja erillisissä marketeissa projekteja sekä valmiita elokuvia myydään ja ostetaan.

Tavalliselle katsojalle festivaalien parasta antia ovat kuitenkin itse elokuvat ja festivaaleilla vallitseva tunnelma. Se syntyy odotuksesta, jonotuksesta, uusien tekijöiden löytämisestä, vanhojen suosikkien viimeisimpien töiden näkemisestä, ennakkokohun saattelemista teoksista ja kätketyistä helmistä. Tärkeää on yhteisöllisyys, hetken ja kiinnostuksen jakaminen niin ystävien kuin tuntemattomien kanssa. Elokuvafestivaaleissa onkin paljon samaa kuin elokuvakerhoissa parhaimmillaan. Samalla tavalla ne paljolti pyörivätkin, vapaaehtoisten talkoolaisten innolla ja voimalla.

Suomessa festivaalikauden startti tapahtuu kesäkuussa, kun kynnelle kykenevät matkaavat napapiirin pohjoispuolelle Sodankylään tunnelmallisiin öihin. Pienen huilin jälkeen jatketaan pääkaupunkiseudun hienoilla suurtapahtumilla Espoo Cinéllä ja Rakkautta & Anarkiaa -festivaalilla. Tiedossa on ohjelmakarttojen pläräämistä, juoksua näytöksestä toiseen ja ennen kaikkea elämyksiä teatterin pimeässä. Varsinkin runsasohjelmaisen Rakkautta & Anarkiaa -festivaalin yleisö on helppo tunnistaa Helsingin kaduilla: katse on festivaalin loppupuolella jo hiukan pöllämystynyt, mutta intoa riittää edelleen.

Näiden kunnioitettavan ikään ehtineiden elokuvajuhlien jälkeen syksy jatkuu pääkaupunkiseudun pienemmillä teemafestareilla kuten Lens Politica, Cinemaissi ja Animatricks. Joulutauon jälkeen koittaa DocPoint ja keväällekin onneksi riittää tapahtumia Tampereen elokuvajuhlista Night Visionsiin ja Loikka-tanssielokuvafestivaaliin. Ja kenties seuraavana vuonna mukaan liittyy taas joku aivan uusi tulokas.

Kouluikäistä yleisöä ajatellen toivoisi, että täkäläisillä elokuvafestivaaleilla olisi yhä paremmin resursseja toteuttaa myös elokuvakasvatuksellisia projekteja. Festivaalit tarjoavat hyvät mahdollisuudet tutustua elokuvakulttuurin monipuolisuuteen ja elokuvaan taidemuotona. Elokuva on kokonaisvaltainen kokemus, eikä ole yhdentekevää, missä ja millä tavoin sitä näkee. Monet omista ikimuistoisimmista elokuvahetkistäni ovat juuri festivaaleilta: kun yhtäkkiä huomaa istuvansa keskellä 600 animefania, jotka onnessaan hoilaavat Hayao Miyazakin elokuvan Ponyo rantakalliolla trailerin mukana; tai kuuntelee Pirkko Saision kertojanääntä Melbourne International Film Festivalin Melancholian 3 huonetta -näytöksessä kaukana kotoa ja tajuaa olevansa salissa ehkä ainoa, joka tietää, miltä kuvissa näkyvä ankara pakkassää iholla tuntuu. Aina ei tietenkään osu oikeaan ja silloin saattaa huomata istuvansa kolmatta tuntia katsomassa teosta, jonka pointti menee itseltä aivan ohi. Mutta tämäkin on osa festivaalien viehätystä: mahdollisuus haastaa itsensä ja oma makunsa. Festivaaleilla jokaisesta löytyy pieni cinefiili.

ANNA MÖTTÖLÄ