Hyvä Suomen elokuvatutkimuksen seura ry:n jäsen,

Yhdistyksen sääntömääräinen syyskokous pidetään torstaina 16.11.2009 Helsingissä. Kokouspaikkana on Helsingin yliopistolla Henry Baconin työhuone, joka sijaitsee päärakennuksen uudella puolella 4. kerroksessa (Fabianinkatu 33, huone 4024). Kokous pidetään klo 17.30 – 18.30.

Esityslista
1.     Kokouksen avaaminen
2.     Järjestäytyminen: valitaan kokoukselle puheenjohtaja, sihteeri, kaksi pöytäkirjantarkastajaa ja kaksi ääntenlaskijaa
3.     Laillisuuden ja päätösvaltaisuuden toteaminen
4.     Työjärjestyksen hyväksyminen
5.     Ilmoitusasiat
6.     Jäsenmaksujen vahvistaminen vuodelle 2010
7.     Vuoden 2010 toimintasuunnitelman hyväksyminen
8.     Vuoden 2010 talousarvion hyväksyminen
9.     Hallituksen valitseminen toimikaudelle 2010
10.     Muut esille tulevat asiat
11.    Kokouksen päättäminen

TERVETULOA!

Hallituksen puolesta,

Outi Hakola
SETS ry:n sihteeri

Kaukosäädin ja viltti kuuluvat talvi-iltojeni vakiovarustukseen. Kaamosta on kätevää paeta kotisohvalle, lempiohjelmiin tai vuokraleffaan uppoutuen. Katsomistottumukseni ovatkin syklisiä, sillä ne seuraavat vuodenaikojen vaihtelua. Kesäisin en katso televisiota juuri koskaan, eikä viime kesä ollut poikkeus. Muutin kesäkuun alussa, mutta television johto ei ollut seinässä vielä elokuun lopussakaan. Sama koskee elokuvissa käyntiä. Kukapa nyt haluaisi nyhjöttää sisällä, kun on niin lämmintä, että voi viettää aikaa ulkona ilman pelkoa paleltumisesta?

Viime kesänä tein kuitenkin yhden poikkeuksen. Vaihdoin vastaansanomattomasti valoisan kesäillan elokuvateatterin pimeyteen, enkä katunut. Tuolloin ihastusta, mutta myös paljon vihastusta niittänyt puolidokumentaarinen komedia Brüno saapui elokuvateattereihin. Elokuvassa homoseksuaali muotitoimittaja lähtee valloittamaan Amerikkaa tavoitteenaan tulla ”kuuluisimmaksi itävaltalaiseksi sitten Hitlerin”. Minä nauroin niin, että mahaan sattui ja kyyneleet valuivat silmistä. Myös muiden seurueen jäsenten mielestä elokuva oli yksikertaisesti loistava. Vaikka olen tutkinut huumoria monta vuotta, en loppujen lopuksi osaa sanoa, mille nauroin – ja ehkä hyvä niin. Tutkijan näkökulmasta asiat eivät kuitenkaan ole ”luonnostaan hauskoja”, vaan sosiaalistumme myös huumoriin. Vaikka nauru olisikin globaalia, huumorintaju on pikemminkin lokaalia.

Yksi merkittävimmistä huumoria koskevista teorioista on niin sanottu ylemmyysteoria. Teorian mukaan nauramme muille, kun tunnemme ylemmyyttä suhteessa naurun kohteisiin. Ei siis ihme, että tutkimuksessa on painotettu eroa sen välillä, nauraako itselle vai muille. Jonkun kanssa nauramista on pidetty poikkeuksetta hyväksyttävämpänä kuin jollekin nauramista. Huumoria onkin usein lähestytty sosiaalisten erontekojen näkökulmasta, sillä sen on nähty toimivan tehokkaana keinona ”meihin” ja ”muihin” jakamisessa. Brünossa pilkkakirves sohaisee pahemman kerran sosiaalisten kategorioiden ja hierarkioiden ampiaispesää poliittisesta korrektiudesta välittämättä. Mikään tai kukaan ei näytä olevan turvassa pilkalta, kun Brüno lähtee välittämään rauhaa Lähi-itään tai hakeutuu heteroksi käännyttämiseen tähtäävän kristillisen järjestön edustajan puheille.

Kyse ei kuitenkaan ole välttämättä pahasuovasta naurusta. On esitetty, että
poliittisesti epäkorrektiin huumoriin liittyy ajatus “pilkan kautta sisällyttämisestä”. Poliittisesti epäkorrekti huumori perustuu erilaisten ryhmien tasapuoliseen loukkaamiseen, eikä kukaan säästy pilkalta. Tällöin naurun maailma näyttäytyy tasa-arvoisuuden tyyssijana. Huumori, joka loukkaa kaikkia tasapuolisesti, on nähty myös yhteisöllisyyden luomisen välineeksi. Toisaalta voidaan kysyä, voiko jokaisen loukkaamista todella tarkastella ei kenenkään loukkaamisena. On myös tärkeää, ettei poliittisella korrektiudella leikittelemistä käytetä tekosyynä vaikkapa seksististen tai rasististen vitsien kierrätykselle. On harhaluulo, että huumorin ”äärimmäisyys” tyhjentäisi sen pohjimmiltaan vihamielisistä merkityksistä.

Huumorista kirjoittamisen kiehtovuutta ja samalla vaikeutta on kuvattu sanomalla, että huumori pakenee helposti kaikenlaisia tulkintoja. Aikoinaan ensimmäisen pääaineeni, yleisen kirjallisuustieteen, opinnot veivät nautinnon lukemisesta. Ennen niin rakkaasta harrastuksesta tuli puhki analysoimisen väline, ja vanhaa sananlaskua lainatakseni metsää alkoi olla vaikea nähdä puilta. Huumorin tutkimuksen tekeminen ei onnekseni ole vienyt iloa elämästä, ja vaikka huumorista on vaikea sanoa mitään perustavanlaatuista, nauru hyvässä seurassa lämmittää talven lähestyessä. Brünokin jaksaa nostattaa hymyn huulille, vaikka kotisohva on taas korvaamassa kesäiset aktiviteetit.

Marjo Kolehmainen

Lähdekirjallisuus:

Critchley, Simon (2002): On Humour. London: Routledge.

Dentith, Simon (2000): Parody. London: Routledge.

Gill, Rosalind (2007) ‘Postfeminist media culture: Elements of a sensibility’. European Journal of Cultural Studies 10(2) 147-166.

Palmer, Jerry (1994): Taking Humour Seriously. London: Routledge.

Weinstock, Jeffrey Andrew (toim.) (2008): Taking South Park Seriously. New York: State University of New York Press.

Helsingin yliopiston elokuva- ja televisiotutkimuksen oppiaine järjestää 11–12.9.2009 seminaarin Väkivallan lumo – väkivallan representaatiot ja niiden eettiset implikaatiot elokuvassa, televisiossa ja videopeleissä. Yhteistyötahoja ovat mm. Valtion elokuvatarkastamo sekä Koulukino/Mediakasvatusseura.

Lisätietoja oppiaineen kotisivulla osoitteessa:

http://www.helsinki.fi/taitu/tet/ajankohtaista.htm

Väkivalta monissa muodoissaan on pelottava osa inhimillistä todellisuutta. Väkivallan taiteellinen tai viihteellinen esittäminen saattaa olla pelottavaa ja ahdistavaa mutta myös kiehtovaa ja lumoavaa, jopa riemastuttavaa.

Kulttuurievoluution myötä eläinten luonnolliseen käyttäytymiseen kuuluville aggressioille on annettu yhteisöllisesti valvotut muodot, rajat ja kohteet. Niiden vaaliminen on keskeinen osa paitsi yhteisön sisäistä ja ulkoista turvallisuutta, myös sen identiteettiä ja sosiaalista hierarkiaa. Väkivallan representaatioilla on tässä keskeinen osuus. Niiden kautta yksilöt sisäistävät hyväksyttävät tavat tulla toimeen väkivaltaisten impulssiensa kanssa ja tarpeen tullen kohdistaa yhteisön ja sen sisäisen järjestyksen puolustamiseen. Nämä tavat saattavat vaihdella suuresti kulttuurista toiseen.

Väkivallan estetisoiminen ja leikillistäminen on keskeinen osa tätä väkivallan kulttuurisen muodontamisen prosessia. Mitä moninaisimmissa fiktion muodoissa ja fantasiaskenaarioissa työstetään ja hyödynnetään väkivaltataipumuksia tekemällä niistä osa esteettistä kokemusta tai peliä. Voimme nauttia sellaisenkin väkivallan representaatioista, joka todellisessa elämässä on meille vastenmielistä, jopa kauhistuttavaa. Kostotarinat tuntuvat vetoavan primitiiviseen tarpeeseen saada nähdä pahatekijöitä rangaistavana ja kokea oikeuden voitto – vaikka sitten väkivalloin, todellisen elämän institutionaaliset keinot kun harvoin tuottavat psykologisesti tyydyttäviä tuloksia tässä suhteessa. Erämaiden yksinäiset sankarit samoin kuin urbaanit vigilante-hahmot vastaavat tarpeisiin, joihin yhteiskunnallinen todellisuus ei kykene vastaamaan – muuta kuin tarjoamalla foorumit fiktiolle ja fantasialle.

Väkivallan representaatioista nauttiminen kytkeytyy turvallisuudentarpeeseemme, olkoonkin että tavalla, joka ei tee kunniaa älynlahjoillemme. Todellisen maailman kompleksisuuden edessä väkivaltaviihde tarjoaa nautittavaksi yksinkertaistavia ratkaisuja, joissa moraalinen universumi on kirkas ja valinta hyvän ja pahan välillä yksiselitteinen. Ja tyypillisesti ensisijainen samaistumisen kohteemme, sankari, väkivaltaan vastentahtoisesti turvautumalla lopulta päihittää pahat tyypit.

Missä määrin nämä asenteet vuotavat todellisuutta koskevien käsitystemme puolelle? Saako se meidät hyväksymään helpommin väkivallan käytön lain ja järjestyksen ylläpitämiseksi – jopa yleisesti hyväksyttyjen ihmis- ja perusoikeuksien kustannuksella? Pahan retoriikalle löytyy käyttöä aina kansainvälistä politiikkaa myöten.

Elokuvallisia keinoja voidaan käyttää tehokkaasti väkivallan tekemiseksi siedettäväksi, hyväksyttäväksi, nautittavaksi tai hauskaksi – tai aidosti kauhistuttavaksi. Kuten elokuvatutkija David Bordwell on todennut, elokuvan tekijät ovat ”intuitiivisia psykologeja”, jotka osaavat erittäin taitavasti ohjailla huomiokykyämme ja vedota perustavaa laatua oleviin tarpeisiimme. Usein tämä tapahtuu ohi kulttuurisesti sisäistettyjen normien. Taustalla ovat tyypillisesti vaikeudet toiseuden kohtaamisessa ja minuuden määrittelyssä. Fiktio voi hienosyistää tai kärjistää tätä kohtaamista, kehittää empaattisia kykyämme mutta se voi myös vedota taipumukseemme korostaa minuuttamme toiseuden kustannuksella. Toiseuden kohtaaminen representaatiossa heijastaa ja kehittää suhtautumistamme toiseuteen myös todellisessa elämässä. Meillä on fantastinen kyky ottaa todesta fiktiivisiä henkilöhahmoja ja käsitellä niiden kautta todellisen elämän ongelmia. Suhtautuminen väkivaltaan on näistä yksi tärkeimpiä niin yksilöllisen kuin yhteisöllisen hyvinvointimmekin kannalta.

Aivan liian harvoin perehdytään kysymykseen siitä, miksi väkivallan representaatiot ovat niin keskeinen osa taidetta ja viihdettä. Viihdeväkivallan tutkimuksessa on erittäin vahvasti keskitytty vaikutustutkimukseen. Joillakin tahoilla on havaittu erittäin vahva korrelaatio väkivaltaviihteestä nauttimisen ja aggressiivisten taipumusten kanssa. Tulokset eivät kuitenkaan ole yksiselitteisiä. Mikä on tuon korrelaation luonne? Selvästikään väkivallan representaatiot eivät vaikuta kaikkiin samalla tavalla, ja viime kädessä henkilöhistorialliset syyt ja väkivaltaiseen käyttäytymiseen aiheuttavat sosiaaliset ja bioloogiset tekijät ovat ratkaisevasti tärkeämpiä väkivaltaisen käyttäytymisen aiheuttajia. Silti voidaan kysyä, missä määrin viihdeväkivalta todella lisää mahdollisuutta, että jotkut ihmiset jossakin tilanteessa käyttäytyvät väkivaltaisesti? Mutta miten tämä riski sijoittuu akselille karhujen – liikenteen ihmiselle aiheuttamat vaarat? Ja pitäisikö omaksua asenne: Ammutaanhan karhujakin.

Näitä kysymyksiä käsitellään Helsingin yliopiston elokuva- ja televisiotutkimuksen oppiaineen 11–12.9.2009 järjestämässä seminaarissa Väkivallan lumo – väkivallan representaatiot ja niiden eettiset implikaatiot elokuvassa, televisiossa ja videopeleissä. Yhteistyötahoja ovat mm. Valtion elokuvatarkastamo sekä Koulukino/Mediakasvatusseura. Lisätietoja oppiaineen kotisivulla osoitteessa:

http://www.helsinki.fi/taitu/tet/ajankohtaista.htm

Henry Bacon

Yläaste- ja lukioajoiltani 1980-luvun lopulta ja 90-luvun alusta muistan luokkakaverini Samin (nimi muutettu), joka mielellään kertoi kaikille jotka viitsivät kuunnella katsomistaan splatter-elokuvista. Näissä ihmisiä tapettiin mitä mielikuvituksellisemmilla ja verikylläisemmillä tavoilla — sekä sitten todella groteskisti revitellen. Sama henkilö harrasti myös ns. goregrind –musiikkia, jonka Bosch-tyyliset nekrofiiliset ja nekrofagiset sanoitukset hän naureskellen jakoi eteenpäin meille kummastuneille kuulijoille.

Näistä tekijöistä huolimatta Samista ei tullut koulusurmaajaa. Viihteellisen väkivallan kuluttaminen ei ohjelmoinut hänestä tappajaa tai pannut häntä soveltamaan näkemiään teurastustekniikoita todelliseen elämään. Itse asiassa juuri tämä seikka – väkivaltaviihteen monimiljoonainen kuluttajakunta – on yksi keskeisimmistä argumenteista ns. moraalipaniikkeja vastaan. Yleinen piirre moraalipaniikeissa on pyrkiä esittämääm väkivaltaviihde keskeisenä syynä ilmiöihin, joilla on lähes poikkeuksetta paljon monisyisemmät taustat.

Esimerkkinä käyköön Helsingin Sanomien yleisön osaston kirjoitukset jotka Jokelan koulusurmien jälkimainingeissa syyttivät tapahtuneesta mediassa näkyvää väkivaltaa, erityisesti väkivaltaisia tietokone- ja videopelejä. Kuitenkin miljoonat ihmiset pelaavat samoja pelejä kuin Pekka Auvinen, eivätkä päädy samanlaisiin tekoihin. Jos Kellopeli appelsiini vaikuttaisi kaikkiin katsojiinsa niin kuten sen väitettiin vaikuttaneen muutaman tapon ja pahoinpitelijän tapauksissa 1970-luvun alun Britanniassa, kaikkien elokuvatutkijoiden ja leffafriikkien pitäisi olla jo paatuneita taparikollisia  ja yhteiskunnan vihollisia.

Asia voidaan esittää myös kääntäen. Jos suoraviivainen, yksiselitteinen yhteys olisi olemassa, silmitöntä väkivaltaa pitäisi olla paljon enemmän. Näin ei kuitenkaan ole. Väkivaltaa vain tuntuu olevan enemmän, koska siitä ja siihen liittyvistä rikoksista on jatkuvasti saatavilla suunnaton määrä tietoa. ”Good news is no news” tai ”If it bleeds it leads” kuvaavat populaarin uutisteollisuuden myyvyyttä tavoittelevaa lähtökohtaa aiheeseen.  Myös poliitikoilla on taipumus tarttua moraalipaniikkeihin, tuoda esiin oma paheksuntansa ja kalastella siten helppoja ääniä.

 Toisin sanoen, samaan aikaan kun meille kerrotaan yhä useammin ja yksityiskohtaisemmin väkivallasta, sen määrä on tosiasiassa vähentynyt.  Ja mikä pahinta moraalipanikoitsijoille, trendi on samanaikainen tietokonepelien myynnin räjähdysmäisen kasvun kanssa.

Vaikka väkivaltaviihteen ylenmääräisen käytön aiheuttamista haitoista ja riskitekijöistä on olemassa positiivisia tutkimustuloksia (Salokorpi & Mustonen), yksimielisyyttä asiasta ei ole. Livingstone ja Millwood-Hargrave toteavat tv-väkivallan vaikutustutkimuksia kartoittaneessa metatutkimuksessaan, että ”jotkin tv-sisällöt ovat haitallisia joillekin joissakin olosuhteissa.” Eli muitten ympäristö- ja perimätekijöiden vaikutus on tässäkin, kuten muidenkin AV-median ilmiöiden kohdalla, merkittävä. Samoin silmittömien väkivallan tekojen taustalta löytyy usein syykompleksi eikä vain jokin yksi, helppo, kätevän konkreettinen ja dvd-paketin kokoinen syy.

Panikoimisen ja tuomitsemisen sijaan eikö meidän pitäisi Martin Barkerin tavoin kysyä, mitä väkivalta eri ihmisille merkitsee? Siis kysyä ihan lapsilta ja nuorilta ja yhä kasvavassa määrin aikuisilta itseltään, mitä he väkivallasta ajattelevat, toisaalta virtuaali-, toisaalta live-maailmassa? Millä tavoilla eri sukupolvet, luokat, sukupuolet tai kansallisuudet tai näitten erilaiset yhdistelmät määrittelevät  väkivaltaa ja millä tavalla he puhuvat tai tuottavat väkivallan diskursiivisesti kuten asia ”akatemiaksi” ilmaistaisiin? Ja ennen kaikkea, ottaen huomioon väkivaltaviihteen valtaisan suosion, miksi niin monenlaiset ihmiset tuntevat vetoa väkivaltaan, määrittelivätpä he sen miten tahansa?  Olisiko tätä yleistä trendiä tai joitain sen piirteitä mahdollista selittää ihmisen evoluution kautta?

Näitä ja monia muita kysymyksiä käsitellään Helsingin yliopiston elokuva- ja televisiotutkimuksen oppiaineen seminaarissa 11–12.9.2009. Seminaarin otsikko on ”Väkivallan lumo – väkivallan representaatiot ja niiden eettiset implikaatiot elokuvassa, televisiossa ja videopeleissä” ja mukaan on ilmoittautunut jo näyttävä valikoima alan tutkijoita, mukaan lukien biokulturalismin pioneeri Torben Grodal. Kaksipäiväisen seminaarin ensimmäinen päivä on ainakin pääosin suomenkielinen ja suuremmalle, mediakasvatuksesta sekä elokuvien ja pelien tarkastuskäytännöistä kiinnostuneelle yleisölle, suunnattu. Toinen päivä on englanninkielinen ja luonteeltaan tieteellinen, aiheen biologisiin ja kulttuurisiin, sosiaalisiin ja psykologisiin peruskysymyksiin pureutuva.

Kannattaa tulla mukaan. Kaikki varmasti tuntevat jonkun ”Samin”, jota väkivalta eri muodoissa on kiehtonut. Tai sitten olet itse ”Sami”, jolloin pääset peilaamaan omia kokemuksia ja näkemyksiä aiheesta muiden enemmän tai vähemmän samanhenkisten parissa.

Seminaarista tiedotetaan myöhemmin lisää, tälläkin palstalla.

Hyvää kesää toivottaen,

Harri Kilpi, pj.

Kuukauden kolumni:

TÄHTI EDUSTAA

Huhtikuussa nykyisen asemamaani Japanin TV-uutisista kajahti korvaani nimi “Jackie Chan”, ja armottomana Hongkong-elokuvaentusiastina ryntäsin heti koventamaan TVn ääntä. Jackie Chan oli pitänyt kohua aiheuttaneen puheensa talousfoorumissa manner-Kiinassa, esittäen, että kiinalaiset tarvitsevat lisää kontrollia, jottei maa sorru samaan kaaokseen kuin Hongkong ja Taiwan. Molemmat mainitut kiinalaisalueet suuttuivat ymmärrettävästi. Hongkongilla oli varmasti enemmän pohjaa kritisoida Chania: olihan sen epäjärjestelmällinen ja kaoottinen elokuvateollisuus nostanut Jackie Chanin nykyiseen asemaansa kansainvälisenä supertähtenä.

Jackie Chanin epäviisas lausahdus heijastanee sitä, että mies on joutunut istumaan vähän liian monella tuolilla, ja vaikka onkin tunnetusti vikkeläjalkainen, on nyt sekaantunut hieman eri rooleissaan. Jo vuosituhannen vaihteessa Hongkongin elokuvafestivaalille mennessäni minua tervehti lentokentällä matkailumainoskyltti, jossa Jackie Chan toivotti tervetulleeksi kaupunkiin. Hongkongin PR-viranomaiset olivat älynneet käyttää kielitaitoista ja jo Hollywoodissakin tunnetuksi noussutta actiontähteään kaupunkipromootiossaan. Vuonna 1989 Chan kritisoi Tiananmenin aukion tapahtumia, mutta se ei ole estänyt hänen nousuaan manner-Kiinan suosikiksi. Viime kesäisissä Olympialaisissa Chan esiintyi sekä avajais- että lopettajaisseremoniassa, siirtyen siis aiemmasta puolivirallisesta Hongkongin kasvo –imagostaan koko Kiinan kansantasavallan mediaedustajaksi, samalla kun Hongkong on siirtynyt osaksi PRC-Kiinaa. Hongkongissa syntynyt, Pekingin oopperakoulussa kouluttautunut Chan sopinee rooliin hyvin.

Lisää julkkismöhläilyä seurasi Japanista, kun supersuositun poikabändi SMAPin jäsen Tsuyoshi Kusanagi pidätettiin aamuyöstä umpihumalassa ja vailla rihmankiertämää puistosta. Puhtoista imagoa manageritoimistonsa Johnny’s Jimushon vaatimuksesta 15 vuotta ylläpitänyt ryhmä on noussut dominoivaan asemaan Japanin TVssä: heilä on oma sketsi-musiikkivieras-kokkausshow joka maanantai-ilta, jokaikinen yhtyeen viidestä jäsenestä näyttelee TV-draamoissa ja elokuvissa, suosituin, Takuya Kimura ollen varmaan suomalaisille tutuin Wong Karwain 2046:sta ja Miyazakin Liikkuvan linnan prinssi-lohikäärmehahmon ääninäyttelijänä. Mainostauoillakaan ei voi ryhmältä välttyä, koska he mainostavat kaikkea mahdollista ilmeisen tehokkaasti.

Tapauksessa ei hämmästyttänyt niinkään itse Kusanagin käytös, vaan se mediameteli, mitä siitä seurasi. Toyota veti heti pois TVstä mainoksen, jossa Kusanagi oli, samoin vedettiin pois mainokset, joissa tähti oli PRnnyt 2011 lanseerattavaa digi-TV-verkkoa. Koko toukokuun on nähty vain uusintoja vanhoista SMAP-showsta, kun uusia ei voi kuvata. Yksi poliitikko jopa meni nimittämään Kusanagia alhaisimmaksi mahdolliseksi ihmiseksi, vaikka poliitikkojen omasta piiristä löytynee paljon isompia rötösherroja.

Kusanagi on saanut kuitenkin sympatiaa faneiltaan. Hänen televisioitu pressitilaisuutensa, jossa tähti miltei purskahti itkuun lehdistön tentatessa häneltä, että onko ennenkin mennyt muisti ryypätessä, oli vaikeaa katsottavaa. Eihän hänen möhläilynsä ole suurikaan erhe verrattuna länsimaisten tähtien koottuihin töppäyksiin. Juopuneen tähden pidätettäessä poliiseille huutamasta “Hadaka ni natte nanika warui” – “Mitä pahaa on alastomuudessa”, tuli heti uusi lentävä lause, ja lausahduksen koristamia teepaitojakin on myynnissä.

Eija Niskanen

Suomalaisen elokuvan koko kuva

Terveisiä Turusta suomalaisen elokuvan festivaaleilta! Jälleen oli ilo asettua useaksi päiväksi elokuvateatterin hämärään, tuijottaa kankaalle ja nauttia. Mutta mikä vielä parempaa, festivaali on vuosi vuodelta laajentunut. Tänä vuonna ohjelmaan kuului seminaareja kaikkiaan kolme kappaletta, minkä lisäksi SETS järjesti yhdessä Turun yliopiston Historian laitoksen kanssa festivaalista itsenäisen tutkijatapaamisen suomalaista elokuvaa tutkiville.

Ohjelmakirjoa katsoessa ja tilaisuuksiin osallistuessa huomasin jälleen, kuinka laaja onkaan suomalaisen elokuvan koko kuva. Kyse ei ole pelkästä näytelmäelokuvasta tai elokuva- ja mediapainotteisiin oppiaineissa tehtävästä tutkimuksesta, vaan niin paljosta muustakin!

Mukavinta suomalaisen elokuvan festivaaleilla on – jos valkokankaan lumoa ei lasketa – kuulla tekijöiltä itseltään siitä, millaista elokuvan tekeminen oli. Vaikka seminaariesitelmät ovat kiinnostavia ja mukaansatempaavia, puuttuu niistä tietenkin se tenho, joka esimerkiksi oli ohjaaja Tapio Salmisen puheessa, kun hän kertoi elokuvastaan Täältä tullaan elämä. Oli upea kuulla, kuinka hän oli etsinyt tarkkisluokan poikien esittäjiä Pelle Miljoonan keikalta tai kuinka kuvausryhmä joutui myöhemmin lunastamaan näitä poikia putkasta kuvauksiin. Taustat, lisätiedot, analyysit ja anekdootit ovat sitä ainutlaatuista antia, jonka takia vuodesta toiseen elokuvafestivaaleille tullaan.

Animaation valitseminen yhdeksi festivaalin teemoista oli onnistunut, ja vielä onnistuneempaa oli, että lauantaiaamun ensimmäinen esitys omistettiin yksinomaan varhaiselle mainosanimaatiolle. Oli upeaa seurata, kuinka toista sataa lyhyttä mainosta kertoivat meille niin kenkävoiteen, karamellien, pesupulverin kuin monen muunkin tuotteen erinomaisuudesta. Seuraavassa esityksessä näytetty komiosainen historiadokumentti täydensi kuvaa kertomalla myös muusta suomalaisesta animaatioista. Mutta pakko myöntää, kutkuttamaan jäi. Nimittäin ne muut mainokset – ne, joissa animaation sijaan ihmiset ovat kaupanneet elokuvayleisölle niitä karamelleja ja kenkävoiteita. Tai vaikka televisioyleisöllekin! Jälleen tutustuminen yhteen suomalaisen elokuvan lajiin sai aikaan kiinnostuksen jotain täysin toista lajia kohtaan.

Turun yliopiston historian laitos puolestaan muistutti laaja-alaisesta elokuvatutkimuksestaan sekä edellä mainitulla tutkijatapaamisella että uudella julkaisulla, johon laitoksen elokuvasta kiinnostuneet tutkijat olivat laatineet artikkeleita. Paksu kirja paljasti, että kiinnostus elokuvaan ei ole vähäinen. Tutkijatapaaminen puolestaan näytti, että elokuvaa tutkitaan niissäkin paikoissa, jotka eivät ensimmäisenä tule mieleen. Elokuvaan, mediaan ja viestintään liittyvien oppiaineiden lisäksi osallistujia tuli niin historiasta, kansatieteestä, musiikkitieteestä kuin nykykulttuurin tutkimuksestakin, vaikka tilaisuuteen ehti vain kymmenen tutkijaa ja graduntekijää. Millainenkohan kirjo olisi saatu aikaiseksi, jos paikalla olisi ollut esimerkiksi 30 osallistujaa? Sen verran tutkijoita ja graduntekijöitä on taatusti tälläkin hetkellä suomalaisen elokuvan kimpussa.

Tämäkään ei vielä riitä, sillä onhan suomalainen elokuva vielä paljon enemmän. Mutta niin monesta aiheesta on harmillisen vähän tavoitettavaa tietoa. Kyllä johtajat, ohjaajat ja näyttelijät tunnetaan, mutta muu väki jää vähäisemmälle. Tekniikasta, laboratorioista, kuvaajista ja äänittäjistä on tietoa parissa muutaman vuosikymmenen takaisessa historiikissa ja muistelmissa, mutta tutkimuksen kohteeksi ne eivät ole tainneet päätyä. Samoin on teattereiden laita – harrastajat ovat keränneet niistä tietoa ja muutama artikkelikin on syntynyt, mutta sen laajempaa ei taida olla. Vielä kehnommin on käynyt esimerkiksi levitykseen keskittyneiden toimijoiden. Kuitenkin kaikki tämä on myös olennainen osa elokuvaa, sillä viittauksia ja mainintoja sivulauseissa löytyy roppakaupalla. Hiljaista tietoa varmasti löytyy ja harrastajia ei missään nimessä pidä unohtaa, mutta sellaisen tiedon tavoittaminen, joka ei ole kirjoihin ja kansiin päätynyt, on muualla kuin Suomalaisen elokuvan festivaalin kaltaisissa tapahtumissa vaikeaa.

Mutta hätä ei ole tämännäköinen. Festivaalin ohessa järjestetty tutkijatapaaminen näytti, että suomalaisesta elokuvasta on moneksi myös tutkimuksellisessa mielessä. Tapahtuma oli myös hedelmällinen – monta uutta kontaktia tuli solmittua ja monta uutta vinkkiä saatua. Osallistujien viesti olikin: lisää tällaista toimintaa!

Suomalaisen elokuvan koko kuva on laajempi kuin uskommekaan!

Outi Hupaniittu

Keskiviikko 15.4.2009,Tauno Nurmela –sali, Turun yliopiston päärakennus

Vuoden 2008 parhaaksi kotimaiseksi elokuvaksi valittiin animaatio Niko – Lentäjän poika ja  muutenkin suomalainen animaatio on elänyt viime vuosina mahtavaa nousukautta. Niinpä onkin aika kurkistaa tarkemmin kotimaisen animaation historiaan, nykyisyyteen ja tulevaisuuteen.

Seminaari linkittyy yhteen Suomalaisen Elokuvan festivaalin kanssa (16.-19.4.2009), jossa yhtenä keskeisenä teemana on kotimainen animaatio. Festivaalilla esitetään kotimaista animaatiota useilta eri vuosikymmeniltä ja paikalle on saapumassa useita kotimaisen animaation tekijöitä.

Seminaarin ohjelma, klo 12-16

12.15 Tutkija Outi Hakola: Kotimainen animaatio osana elokuvakulttuuria
Suomen Elokuvatutkimuksen Seura, Turun yliopisto

12.30 Tutkija Tuula Leinonen: Suomalainen animaatiokenttä – pala kerrallaan.
Taideteollinen Korkeakoulu

13.30 Tauko

13.45 Ohjaaja Kari Juusonen: Niko, Lentäjän Poika ja kotimaisen animaation tekeminen
Animaatiostudio Anima Vitae

14.45 Tutkija Marjo Kolehmainen: Animaatio ja huumori
Tampereen yliopisto

15.30 Seminaarin yhteenveto

Animaationäytös, klo 16-18

Seminaarin jälkeen esitetään salissa koostenäytös Turun ammattikorkeakoulussa animaatioita opiskelevien töistä.

Elokuvat: AURORA, ENGLISH LESSONS, KATISKA, KEPPOSTELIJA, KUNINKAALLISET, KUOLEMA KELTAISESSA TALOSSA, MURTO, NEVERMORE, VIIMEINEN ELEFANTTI, THE YEAR I CUT MY HAIR

Järjestäjät:

Seminaarin järjestää Suomen Elokuvatutkimuksen Seura (SETS) yhteistyössä Suomalaisen Elokuvan Festivaalin kanssa.

Lisätietoja:

Outi Hakola

Suomen Elokuvatutkimuksen Seuran sihteeri

http://sets.wordpress.com/

Email. outhak@utu.fi

HYVÄKSYTTY YHDISTYKSEN KEVÄTKOKOUKSESSA 20.3.2009

1. Yleistä

Tämä on kertomus Suomen Elokuvatutkimuksen Seuran (SETS ry.) vuodelta 2008. Vuosi 2008 oli seuran kahdeskymmeneskolmas toimikausi.

Toimikautena 2008 SETSin jäsenmäärä säilyi ennallaan, jäseniä oli yhteensä 80. Toimintavuonna seuran toiminta keskittyi kansainvälisen konferenssin Imaginary Japan -järjestämiseen. Konferenssi oli seuralta iso ponnistus, joka oli mahdollista toteuttaa saatujen apurahojen turvin. Konferenssi sai myös kiitettävästi huomiota ja kävijämäärä lähestyi 100 henkeä. Vuonna 2009 seura tulee julkaisemaan konferenssijulkaisun tilaisuudessa pidetyistä esitelmistä.

Vuoden sääntömääräiset kokoukset järjestettiin Helsingissä 14.3.2008 ja 2.12.2008. Kevätkokouksessa käsiteltiin toimintakertomus ja tilinpäätös vuodelta 2007 ja syyskokouksessa hyväksyttiin toimintasuunnitelma ja talousarvio vuodelle 2009 sekä valittiin vuoden 2009 hallitus.

2. Hallitus

SETSin vuoden 2007 syyskokouksessa (8.11.2007) valittiin hallitus vuodelle 2008. Hallituksen puheenjohtajaksi nimettiin Harri Kilpi (Helsinki), varapuheenjohtajaksi Jaakko Seppälä (Espoo), sihteeriksi Outi Hakola (Helsinki) ja muiksi jäseniksi Henry Bacon (Helsinki), Jenni Hokka (Tampere), Satu Kyösola (Helsinki), Outi Nieminen (vaihtoi nimensä vuoden aikana Hupaniituksi), (Turku) ja uutena jäsenenä Varpu Rantala (Helsinki). Hallituksesta erosi vuoden vaihteessa Liisa Lehmusto (Helsinki).

Hallituksen ulkopuoliseksi taloudenhoitajaksi valittiin Helena Honka-Hallila. Vuoden 2008 tilintarkastajina jatkavat Katja Rintala (Turku) ja Juha Elomäki (Tampere). Varatilintarkastajiksi valittiin Tapani Maskula (Turku) ja Liisa Lehmusto (Helsinki).

Hallitus kokoontui toimikaudella 5 kertaa: 22.1., 14.3., 19.3., 9.9. ja 14.10.2008. Kaikki hallituksen kokoukset pidettiin Helsingissä. Lisäksi järjestettiin yksi sähköpostikokous 4.-5.6.2008. Hallituksen jäsenet osallistuivat kokouksiin seuraavasti: Kilpi (6), Hakola (6), Bacon (5), Hokka (3), Hupaniittu (4), Kyösola (4), Rantala (3) ja Seppälä (6).

3. Jäsenistö ja tiedottaminen

Vuonna 2008 seuran jäsenmäärä oli 80, joista 33 oli opiskelijajäseniä ja 44 varsinaisia jäseniä sekä 3 ilmaisjäseniä. Jäsenmaksun suorittaneille lähetettiin vuoden 2008 Lähikuvan vuosikerta.

Seuran tiedottaminen tapahtui pääosin sähköpostilistan (sets@uta.fi) ja www-sivujen kautta, http://sets.wordpress.com/. Vuosikokouskutsut lähetettiin postitse niille jäsenille, jotka eivät olleet ilmoittaneet sähköpostiosoitettaan. Seuran sähköpostilistaa ylläpiti Jenni Hokka.

Seuran www-sivuilla julkaistiin myös hallituksen kirjoittamia blogi-kirjoituksia. Sivuille on mahdollista pyytää myös seuran jäsenien tai muiden henkilöiden vierailevia blogi-kirjoituksia. Vuonna 2008 kolumnin kirjoittivat: Jaakko Seppälä (Jazz-aika elokuvassa Murha vailla syyllistä), Outi Nieminen (Arvostelulaji), Satu Kyösola (Seura tekee kaltaisekseen), Outi Hakola (Kauhujen konferenssi), Harri Kilpi (Ekokriittisiä ajatuksia Into the Wildista).

4. Julkaisutoiminta

SETS on mukana Lähikuva-yhdistyksessä julkaisemassa Lähikuva-lehteä, joka on vakiintuneen aseman saavuttanut suomalainen elokuvan, television ja muun audiovisuaalisen kulttuurin tutkimukseen erikoistunut tieteellinen lehti. SETSin lisäksi Lähikuva-lehden julkaisijoihin kuuluvat Turun elokuvakerho, Turun yliopiston mediatutkimuksen oppiaine, Varsinais-Suomen elokuvakeskus ja Laurea-ammattikorkeakoulun viestinnän linja. Seuran jäsenyyteen sisältyy Lähikuva-lehti. Seura maksaa jokaisesta jäsentilauksesta 10 euroa. SETS haki vuonna 2008 taloudellista tukea Lähikuva-lehden julkaisutoimintaan Tieteellisten seurain valtuuskunnalta. Lisäksi lehti saa taloudellista tukea Valtion elokuvataidetoimikunnalta. Vuonna 2008 Lähikuvan päätoimittajana toimi FT Kaarina Nikunen ja toimitussihteerinä YTM Heidi Keinonen. Toimituskuntaan kuuluivat Sari Elfving, Ilona Hongisto, Martti Lahti, Anneli Lehtisalo, Sanna Härmä, Mari Pajala, Laura Saarenmaa, Jaakko Seppälä ja Tanja Sihvonen.

Lähikuvasta ilmestyi toimikaudella neljä numeroa, jotka olivat teemanumeroita. Numeron 1/2008 teemana oli matkalla, numeron 2/2008 Youtube, numeron 3/2008 dokumenttielokuva ja numerossa 4/2008 pohdittiin rajanylityksiä.

Seuran kirjajulkaisujen levityskanavina olivat toimikauden aikana Tiedekirjan ja Akateemisen kirjakaupan ohella Helsingin Suomalainen kirjakauppa, Turun Kirjakahvila, Kirjavälitys Oy, verkkokirjakauppa Granum ja seuran omat www-sivut. Tilauksia tuli myös suoraan sihteeri Outi Hakolalle, joka hoiti seuran kirjamyynnin. SETS-kirjojen varasto sijaitsee Anneli Lehtisalon työhuoneessa Tampereella, ja Lehtisalo on myös hoitanut tilausten lähettämisen eteenpäin.

5. Konferenssit ja seminaarit

Suomen Elokuvatutkimuksen Seura järjesti 18.-20.9.2008 kansainvälisen Imaginary Japan –konferenssin. Konferenssi oli ensimmäinen laatuaan Pohjoismaissa ja sai osakseen huomattavasti mielenkiintoa.

Konferenssin keskeisenä teemana oli japanilainen populaarikulttuuri, sen globalisoituminen ja globalisaation keskeiset syyt sekä vaikutukset paikallisiin kulttuureihin. Konferenssissa aihetta lähestyttiin monitieteisesti ja puheissa kosketeltiin elokuvia, animea, mangaa, pukeutumismuoteja, japanilaista designia, tietokonepelejä, taidetta, kaupunkikulttuuria ja popmusiikkia. Ylipäätään japanilaista fantasiaa ja kulttuuriteollisuutta lähestyttiin monelta kannalta. Monitieteinen ja monikulttuurinen (osallistujia Aasiasta, Afrikasta, Euroopasta ja Amerikasta) lähestymistapa osoittautui hyvin hedelmälliseksi, sillä näin päästiin keskustelemaan japanilaisen kulttuurin monikansallisista ulottuvuuksista ja puolestaan globalisaation heijastumisesta takaisin japanilaiseen populaarikulttuuriin ja yhteiskuntaan laajemmin.

Konferenssiin oli kutsuttu pääpuhujiksi neljä kansainvälisesti alan tunnettua edustajaa: Professori Machiko Kusahara (Wasedan yliopisto, Japani), Professori Susan Napier (Tufts University, Yhdysvallat), Tohtori Alex Zahlten (Mainzin yliopisto ja Nippon Connectionin festivaalijohtaja, Saksa) ja tokiolainen elokuvaohjaaja Shinji Imaoka (Japani). Lisäksi konferenssissa oli yhteensä 16 muuta kutsuttua puhujaa. Heistä 5 oli ulkomaisia ja 11 suomalaisia.

Ulkomaiset puhujat:

• Tohtorikoulutettava Patrick W. Galbraith, University of Tokyo
• PhD Kelly Hansen, San Diego State University
• Tohtorikoulutettava Cindy Lisica, University of the Arts London
• Researcher Lars M. Sorensen, University of Copenhagen
• Elokuvantekijä Cobus Van Staden, South African Broadcasting Corporation

Kotimaiset puhujat:

• Varapuheenjohtaja Katariina Alainen, JRockFinland ry.
• Fil.yo. Tuuli Bollmann, Helsingin yliopisto
• Dosentti Minna Eväsoja, Helsingin yliopisto
• Lisensiaatti Jenny Kangasvuo, Oulun yliopisto
• Tohtorikoulutettava Riikka Matala, Lapin yliopisto
• Professori Frans Mäyrä, Tampereen yliopisto
• Lisensiaatti Eija Niskanen, Taideteollinen korkeakoulu
• Tutkimusassistentti Anna Rantasila, Tampereen yliopisto
• Tohtorikoulutettava Heli Rantavuo, Taideteollinen korkeakoulu Helsinki
• Joni Selinheimo, Turku Living Expression
• Johtaja Teppo Turkki, Art Universities of Finland (IADE)

Konferenssin osallistujamäärä oli 100 henkeä. Konferenssin torstain ja perjantain akateemisesti painotettu osuus järjestettiin Helsingin yliopiston päärakennuksessa ja lauantain yleisöllekin avoin päivä järjestettiin Kansallisen Audiovisuaalisen Arkiston elokuvateatterissa Orionissa. Lauantaina oli lisäksi paikalla konferenssiin rekisteröityneiden lisäksi muita kuuntelijoita, mutta heiltä ei kerätty erikseen osallistujanimilistaa. Arvion mukaan muita kuin rekisteröityneitä osallistujia oli noin 20 henkilöä.

Konferenssin pääjärjestäjänä toimi Suomen Elokuvatutkimuksen Seura. Seura oli asettanut konferenssijärjestelyihin erillisen toimikunnan, jonka puheenjohtajana ja siten konferenssin vastuullisena johtajana toimi Suomen Elokuvatutkimuksen Seuran sihteeri Outi Hakola. Hänen lisäkseen toimikuntaan kuuluivat konferenssisihteeri Eija Niskanen, SETSin puheenjohtaja Harri Kilpi, SETSin hallituksen jäsenet Henry Bacon ja Varpu Rantala sekä Tampereen yliopistolta Katja Valaskivi.

Suomen Elokuvatutkimuksen Seuran lisäksi konferenssin järjestelyihin osallistui muita tahoja. Pääyhteistyökumppanit laajentavat omalta osaltaan konferenssin teeman käsittelyä itse tapahtuman ulkopuolelle ja takaavat aihepiirin syvällisen käsittelyn.

• Helsinki International Film Festival / Rakkautta ja Anarkiaa –festivaali, joka esitti konferenssin teemaan liittyviä elokuvia osana ohjelmistoaan.
• Kansallinen Audiovisuaalinen Arkisto, jonka tiloissa järjestettiin lauantain konferenssiohjelman osuus ja joka esitti konferenssin teemaan liittyviä elokuvia Imaginary Japan elokuvasarjassaan syksyn 2008 mittaan.
• International Institute for Popular Culture, joka julkaisee konferenssissa esitetyt esitelmät referoidussa muodossa vuoden 2009 aikana.

Lisäksi mukana järjestelyissä toimivat useiden yliopistojen laitokset, joiden opiskelijat suorittivat seminaarin osana omia opintojaan.

• Aasian ja Tyynenmeren tutkimus, Renvall-instituutti, Helsingin yliopisto
• Elokuva- ja televisiotutkimus, Helsingin yliopisto
• Itä-Aasian tutkimus- ja koulutuskeskus, Turun yliopisto
• Mediatutkimus, Turun yliopisto
• Tiedotusopin laitos, Tampereen yliopisto
• Elomedia, Taideteollinen korkeakoulu, Helsinki

6. Jäsenyydet ja edustukset

Seura on Tieteellisten seurain valtuuskunnan, Suomen tiedekustantajien liiton ja Lähikuva-yhdistyksen jäsen. SETS on jatkanut myös yhteistyötään Suomen elokuva-arkiston, Taideteollisen korkeakoulun, Turun yliopiston mediatutkimuksen, Tampereen yliopiston tiedotusopin ja Helsingin yliopiston elokuva- ja tv-tutkimuksen oppiaineiden kanssa.

7. Talous

Seuran taloudellinen tilanne on vakiintuneella tasolla ja mahdollistaa seuran perustoiminnan sekä pienimuotoisen oma-aloitteisen toiminnan. Seuran muu toiminta on kuitenkin riippuvainen ulkopuolisista avustuksista. Seura sai toimikaudellaan avustusta Tieteellisten seurain valtuuskunnalta Lähikuva-lehden julkaisemiseen sekä rahoitusta Imaginary Japan konferenssiin seuraavilta tahoilta: The Japan Foundation, Suomen kulttuurirahasto, Scandinavia – Sasakawa Foundation, Federation of Finnish Learned Societies ja Helsingin yliopiston rehtorin toimisto.

Valkokankaan Hollywood

Hollywood tuottaa elokuvia, jotka kertovat Hollywoodista. Nämä ovat teoksia, jotka vaikuttavat siihen, mitä ihmiset amerikkalaisesta elokuvateollisuudesta ajattelevat. Kaikki, minkä Hollywood itsestään esittää, on tietysti tarkkaan mietittyä. Tämän takia onkin hätkähdyttävää, että monet itserepresentaatiot ovat suorastaan synkkiä.

Varhaisia amerikkalaisen elokuvateollisuuden omakuvia ovat The Extra Girl (1923) ja The Life and Death of 9413, a Hollywood Extra (1928). Näilläkin on varmasti edeltäjänsä, mutta paljon 1920-luvun taitetta kauemmas Hollywoodin historiaa ei parane ulottaa, sillä käsite Hollywood vakiintui juuri tuolloin. Tunnetuimpiin Hollywoodin omakuvista kuuluvat Ilveilijät (Show People, 1928), Kunnian hinta (What Price Hollywood?, 1932), Tähti on syttynyt -elokuvat (A Star is Born 1932 ja 1954), Laulavat sadepisarat (Singin’ in the Rain, 1952), Särkyneiden haaveiden kaupunki (The Bad and the Beautiful, 1952) ja Mulholland Drive (2001). Vuosikymmenien saatossa Hollywoodista kertovia elokuvia on valmistunut aikamoinen määrä.

Vaikka Mabel Normandin tähdittämä The Extra Girl onkin komedia ja Laulavat sadepisarat hyvänmielen musikaali, löytyy näistäkin tummia alavireitä. Synkimmästä päästä on Auringonlaskun katu (Sunset Blvd., 1950), joka kertoo yleisönsä menettäneen mykkäelokuvatähden yksinäisyydestä. Mulholland Driven Hollywood on jo pelkkä painajaistehdas. Kunnian hinta on se tavanomainen tarina. Elokuvatähteydestä haaveileva kaunotar pääsee alkoholisoituneen ohjaajan avustamana kokeilemaan kykyjään kameroiden edessä. Haaveet toteutuvat, mutta todellisuus ei vastaa fanilehtien ruokkimia unelmia. Hollywoodissa ihmiset ovat häikäilemättömiä, halpamaisia ja karkeita, yksityiselämä jää elokuvanteon jalkoihin, avioliitot säröilevät ja ihailijat käyttäytyvät kuin petoeläimet. Elokuvan loppupuolella alkoholisoitunut ohjaaja ampuu itsensä nostattaen teollaan skandaalin.

Hollywoodin historiasta löytyy tummille representaatioille suuri joukko esikuvia. Elokuvateattereita 1920-luvun taitteessa haaliessaan Adolph Zukor lähetti ”the wrecking crew” ja ”the dynamite gang” -nimillä tunnetut joukkonsa terrorisoimaan monen elokuvateatterin toimintaa, kunnes omistajat myivät ne sopuhintaan. Vuonna 1921 Roscoe Arbuckle sai syytteen Virginia Rappen murhasta. Seuraavana vuonna William Desmond Taylor ammuttiin hengiltä ja sitä seuraavana Wallace Reid kuoli huumeiden yliannostukseen. Äänielokuvan läpimurto suisti tunnetusti monta uraa raiteiltaan. Auringonlaskun kadun Norma Desmond on toki kärjistetty tyyppi, muttei täysin perätön luomus, sillä Mary Pickford sulkeutui vastaavalla tavalla kartanoonsa. Ehkä järkyttävin oli mykkäelokuvia kirjoittaneen ja ohjanneen Clyde Bruckmanin kohtalo. Eräänä iltana parikymmentä vuotta elokuvauransa päättymisen jälkeen hän käsitti, ettei kyennyt suoriutumaan ravintolalaskusta. Bruckman käveli miestenhuoneeseen, ja ampui itsensä. Jopa Hollywoodland-kyltillä (sittemmin Hollywood) on synkkä historiansa. Vuonna 1932 näyttelijä Peg Entwistle kiipesi H-kirjaimen päälle ja hyppäsi alas.

Särkyneet haaveet ja surulliset ihmiskohtalot heijastuvat Hollywoodista kertovissa elokuvissa. Nämä ovat kuitenkin vain yksi juonne monien muiden joukossa. Monessa elokuvassa kuvataan studioiden toimintaa, elokuvanteon hauskuutta sekä amerikkalaisen unelman toteutumista. On suorastaan hämmästyttävää, ettei amerikkalaisen elokuvateollisuuden tavasta kuvata itseään ole saatavilla tutkimuksia. Olisi kiinnostavaa tietää, miten amerikkalainen elokuvateollisuus on halunnut itsensä eri aikoina esittää. Näppituntumalta sanoisin, ettei ainakaan studiokaudella valmistuneissa elokuvissa viitata studioiden itärannikolla sijaitseviin pääkonttoreihin, vaan elokuvantekoa koskevan päätösvallan väitetään kuuluvan Louis B. Mayerin kaltaisille moguleille. Miksi näin? On kutkuttavaa huomata, että amerikkalainen elokuvateollisuus on kertonut itsestään monia päivänvalolle arkoja ilmiöitä, mutta jättänyt monet elokuvantekoa ja studiojärjestelmää koskevat seikat tyystin vaille huomiota.

Jaakko Seppälä