Syyskokouskutsu 2009

Hyvä Suomen elokuvatutkimuksen seura ry:n jäsen,

Yhdistyksen sääntömääräinen syyskokous pidetään torstaina 16.11.2009 Helsingissä. Kokouspaikkana on Helsingin yliopistolla Henry Baconin työhuone, joka sijaitsee päärakennuksen uudella puolella 4. kerroksessa (Fabianinkatu 33, huone 4024). Kokous pidetään klo 17.30 – 18.30.

Esityslista
1.     Kokouksen avaaminen
2.     Järjestäytyminen: valitaan kokoukselle puheenjohtaja, sihteeri, kaksi pöytäkirjantarkastajaa ja kaksi ääntenlaskijaa
3.     Laillisuuden ja päätösvaltaisuuden toteaminen
4.     Työjärjestyksen hyväksyminen
5.     Ilmoitusasiat
6.     Jäsenmaksujen vahvistaminen vuodelle 2010
7.     Vuoden 2010 toimintasuunnitelman hyväksyminen
8.     Vuoden 2010 talousarvion hyväksyminen
9.     Hallituksen valitseminen toimikaudelle 2010
10.     Muut esille tulevat asiat
11.    Kokouksen päättäminen

TERVETULOA!

Hallituksen puolesta,

Outi Hakola
SETS ry:n sihteeri

Poliittisesti epäkorrekti elokuvahuumori

Kaukosäädin ja viltti kuuluvat talvi-iltojeni vakiovarustukseen. Kaamosta on kätevää paeta kotisohvalle, lempiohjelmiin tai vuokraleffaan uppoutuen. Katsomistottumukseni ovatkin syklisiä, sillä ne seuraavat vuodenaikojen vaihtelua. Kesäisin en katso televisiota juuri koskaan, eikä viime kesä ollut poikkeus. Muutin kesäkuun alussa, mutta television johto ei ollut seinässä vielä elokuun lopussakaan. Sama koskee elokuvissa käyntiä. Kukapa nyt haluaisi nyhjöttää sisällä, kun on niin lämmintä, että voi viettää aikaa ulkona ilman pelkoa paleltumisesta?

Viime kesänä tein kuitenkin yhden poikkeuksen. Vaihdoin vastaansanomattomasti valoisan kesäillan elokuvateatterin pimeyteen, enkä katunut. Tuolloin ihastusta, mutta myös paljon vihastusta niittänyt puolidokumentaarinen komedia Brüno saapui elokuvateattereihin. Elokuvassa homoseksuaali muotitoimittaja lähtee valloittamaan Amerikkaa tavoitteenaan tulla ”kuuluisimmaksi itävaltalaiseksi sitten Hitlerin”. Minä nauroin niin, että mahaan sattui ja kyyneleet valuivat silmistä. Myös muiden seurueen jäsenten mielestä elokuva oli yksikertaisesti loistava. Vaikka olen tutkinut huumoria monta vuotta, en loppujen lopuksi osaa sanoa, mille nauroin – ja ehkä hyvä niin. Tutkijan näkökulmasta asiat eivät kuitenkaan ole ”luonnostaan hauskoja”, vaan sosiaalistumme myös huumoriin. Vaikka nauru olisikin globaalia, huumorintaju on pikemminkin lokaalia.

Yksi merkittävimmistä huumoria koskevista teorioista on niin sanottu ylemmyysteoria. Teorian mukaan nauramme muille, kun tunnemme ylemmyyttä suhteessa naurun kohteisiin. Ei siis ihme, että tutkimuksessa on painotettu eroa sen välillä, nauraako itselle vai muille. Jonkun kanssa nauramista on pidetty poikkeuksetta hyväksyttävämpänä kuin jollekin nauramista. Huumoria onkin usein lähestytty sosiaalisten erontekojen näkökulmasta, sillä sen on nähty toimivan tehokkaana keinona ”meihin” ja ”muihin” jakamisessa. Brünossa pilkkakirves sohaisee pahemman kerran sosiaalisten kategorioiden ja hierarkioiden ampiaispesää poliittisesta korrektiudesta välittämättä. Mikään tai kukaan ei näytä olevan turvassa pilkalta, kun Brüno lähtee välittämään rauhaa Lähi-itään tai hakeutuu heteroksi käännyttämiseen tähtäävän kristillisen järjestön edustajan puheille.

Kyse ei kuitenkaan ole välttämättä pahasuovasta naurusta. On esitetty, että
poliittisesti epäkorrektiin huumoriin liittyy ajatus “pilkan kautta sisällyttämisestä”. Poliittisesti epäkorrekti huumori perustuu erilaisten ryhmien tasapuoliseen loukkaamiseen, eikä kukaan säästy pilkalta. Tällöin naurun maailma näyttäytyy tasa-arvoisuuden tyyssijana. Huumori, joka loukkaa kaikkia tasapuolisesti, on nähty myös yhteisöllisyyden luomisen välineeksi. Toisaalta voidaan kysyä, voiko jokaisen loukkaamista todella tarkastella ei kenenkään loukkaamisena. On myös tärkeää, ettei poliittisella korrektiudella leikittelemistä käytetä tekosyynä vaikkapa seksististen tai rasististen vitsien kierrätykselle. On harhaluulo, että huumorin ”äärimmäisyys” tyhjentäisi sen pohjimmiltaan vihamielisistä merkityksistä.

Huumorista kirjoittamisen kiehtovuutta ja samalla vaikeutta on kuvattu sanomalla, että huumori pakenee helposti kaikenlaisia tulkintoja. Aikoinaan ensimmäisen pääaineeni, yleisen kirjallisuustieteen, opinnot veivät nautinnon lukemisesta. Ennen niin rakkaasta harrastuksesta tuli puhki analysoimisen väline, ja vanhaa sananlaskua lainatakseni metsää alkoi olla vaikea nähdä puilta. Huumorin tutkimuksen tekeminen ei onnekseni ole vienyt iloa elämästä, ja vaikka huumorista on vaikea sanoa mitään perustavanlaatuista, nauru hyvässä seurassa lämmittää talven lähestyessä. Brünokin jaksaa nostattaa hymyn huulille, vaikka kotisohva on taas korvaamassa kesäiset aktiviteetit.

Marjo Kolehmainen

Lähdekirjallisuus:

Critchley, Simon (2002): On Humour. London: Routledge.

Dentith, Simon (2000): Parody. London: Routledge.

Gill, Rosalind (2007) ‘Postfeminist media culture: Elements of a sensibility’. European Journal of Cultural Studies 10(2) 147-166.

Palmer, Jerry (1994): Taking Humour Seriously. London: Routledge.

Weinstock, Jeffrey Andrew (toim.) (2008): Taking South Park Seriously. New York: State University of New York Press.

Väkivallan lumo 11-12.9.2009

Helsingin yliopiston elokuva- ja televisiotutkimuksen oppiaine järjestää 11–12.9.2009 seminaarin Väkivallan lumo – väkivallan representaatiot ja niiden eettiset implikaatiot elokuvassa, televisiossa ja videopeleissä. Yhteistyötahoja ovat mm. Valtion elokuvatarkastamo sekä Koulukino/Mediakasvatusseura.

Lisätietoja oppiaineen kotisivulla osoitteessa:

http://www.helsinki.fi/taitu/tet/ajankohtaista.htm

Väkivallan lumo

Väkivalta monissa muodoissaan on pelottava osa inhimillistä todellisuutta. Väkivallan taiteellinen tai viihteellinen esittäminen saattaa olla pelottavaa ja ahdistavaa mutta myös kiehtovaa ja lumoavaa, jopa riemastuttavaa.

Kulttuurievoluution myötä eläinten luonnolliseen käyttäytymiseen kuuluville aggressioille on annettu yhteisöllisesti valvotut muodot, rajat ja kohteet. Niiden vaaliminen on keskeinen osa paitsi yhteisön sisäistä ja ulkoista turvallisuutta, myös sen identiteettiä ja sosiaalista hierarkiaa. Väkivallan representaatioilla on tässä keskeinen osuus. Niiden kautta yksilöt sisäistävät hyväksyttävät tavat tulla toimeen väkivaltaisten impulssiensa kanssa ja tarpeen tullen kohdistaa yhteisön ja sen sisäisen järjestyksen puolustamiseen. Nämä tavat saattavat vaihdella suuresti kulttuurista toiseen.

Väkivallan estetisoiminen ja leikillistäminen on keskeinen osa tätä väkivallan kulttuurisen muodontamisen prosessia. Mitä moninaisimmissa fiktion muodoissa ja fantasiaskenaarioissa työstetään ja hyödynnetään väkivaltataipumuksia tekemällä niistä osa esteettistä kokemusta tai peliä. Voimme nauttia sellaisenkin väkivallan representaatioista, joka todellisessa elämässä on meille vastenmielistä, jopa kauhistuttavaa. Kostotarinat tuntuvat vetoavan primitiiviseen tarpeeseen saada nähdä pahatekijöitä rangaistavana ja kokea oikeuden voitto – vaikka sitten väkivalloin, todellisen elämän institutionaaliset keinot kun harvoin tuottavat psykologisesti tyydyttäviä tuloksia tässä suhteessa. Erämaiden yksinäiset sankarit samoin kuin urbaanit vigilante-hahmot vastaavat tarpeisiin, joihin yhteiskunnallinen todellisuus ei kykene vastaamaan – muuta kuin tarjoamalla foorumit fiktiolle ja fantasialle.

Väkivallan representaatioista nauttiminen kytkeytyy turvallisuudentarpeeseemme, olkoonkin että tavalla, joka ei tee kunniaa älynlahjoillemme. Todellisen maailman kompleksisuuden edessä väkivaltaviihde tarjoaa nautittavaksi yksinkertaistavia ratkaisuja, joissa moraalinen universumi on kirkas ja valinta hyvän ja pahan välillä yksiselitteinen. Ja tyypillisesti ensisijainen samaistumisen kohteemme, sankari, väkivaltaan vastentahtoisesti turvautumalla lopulta päihittää pahat tyypit.

Missä määrin nämä asenteet vuotavat todellisuutta koskevien käsitystemme puolelle? Saako se meidät hyväksymään helpommin väkivallan käytön lain ja järjestyksen ylläpitämiseksi – jopa yleisesti hyväksyttyjen ihmis- ja perusoikeuksien kustannuksella? Pahan retoriikalle löytyy käyttöä aina kansainvälistä politiikkaa myöten.

Elokuvallisia keinoja voidaan käyttää tehokkaasti väkivallan tekemiseksi siedettäväksi, hyväksyttäväksi, nautittavaksi tai hauskaksi – tai aidosti kauhistuttavaksi. Kuten elokuvatutkija David Bordwell on todennut, elokuvan tekijät ovat ”intuitiivisia psykologeja”, jotka osaavat erittäin taitavasti ohjailla huomiokykyämme ja vedota perustavaa laatua oleviin tarpeisiimme. Usein tämä tapahtuu ohi kulttuurisesti sisäistettyjen normien. Taustalla ovat tyypillisesti vaikeudet toiseuden kohtaamisessa ja minuuden määrittelyssä. Fiktio voi hienosyistää tai kärjistää tätä kohtaamista, kehittää empaattisia kykyämme mutta se voi myös vedota taipumukseemme korostaa minuuttamme toiseuden kustannuksella. Toiseuden kohtaaminen representaatiossa heijastaa ja kehittää suhtautumistamme toiseuteen myös todellisessa elämässä. Meillä on fantastinen kyky ottaa todesta fiktiivisiä henkilöhahmoja ja käsitellä niiden kautta todellisen elämän ongelmia. Suhtautuminen väkivaltaan on näistä yksi tärkeimpiä niin yksilöllisen kuin yhteisöllisen hyvinvointimmekin kannalta.

Aivan liian harvoin perehdytään kysymykseen siitä, miksi väkivallan representaatiot ovat niin keskeinen osa taidetta ja viihdettä. Viihdeväkivallan tutkimuksessa on erittäin vahvasti keskitytty vaikutustutkimukseen. Joillakin tahoilla on havaittu erittäin vahva korrelaatio väkivaltaviihteestä nauttimisen ja aggressiivisten taipumusten kanssa. Tulokset eivät kuitenkaan ole yksiselitteisiä. Mikä on tuon korrelaation luonne? Selvästikään väkivallan representaatiot eivät vaikuta kaikkiin samalla tavalla, ja viime kädessä henkilöhistorialliset syyt ja väkivaltaiseen käyttäytymiseen aiheuttavat sosiaaliset ja bioloogiset tekijät ovat ratkaisevasti tärkeämpiä väkivaltaisen käyttäytymisen aiheuttajia. Silti voidaan kysyä, missä määrin viihdeväkivalta todella lisää mahdollisuutta, että jotkut ihmiset jossakin tilanteessa käyttäytyvät väkivaltaisesti? Mutta miten tämä riski sijoittuu akselille karhujen – liikenteen ihmiselle aiheuttamat vaarat? Ja pitäisikö omaksua asenne: Ammutaanhan karhujakin.

Näitä kysymyksiä käsitellään Helsingin yliopiston elokuva- ja televisiotutkimuksen oppiaineen 11–12.9.2009 järjestämässä seminaarissa Väkivallan lumo – väkivallan representaatiot ja niiden eettiset implikaatiot elokuvassa, televisiossa ja videopeleissä. Yhteistyötahoja ovat mm. Valtion elokuvatarkastamo sekä Koulukino/Mediakasvatusseura. Lisätietoja oppiaineen kotisivulla osoitteessa:

http://www.helsinki.fi/taitu/tet/ajankohtaista.htm

Henry Bacon

Väkivallan lumoon

Yläaste- ja lukioajoiltani 1980-luvun lopulta ja 90-luvun alusta muistan luokkakaverini Samin (nimi muutettu), joka mielellään kertoi kaikille jotka viitsivät kuunnella katsomistaan splatter-elokuvista. Näissä ihmisiä tapettiin mitä mielikuvituksellisemmilla ja verikylläisemmillä tavoilla — sekä sitten todella groteskisti revitellen. Sama henkilö harrasti myös ns. goregrind –musiikkia, jonka Bosch-tyyliset nekrofiiliset ja nekrofagiset sanoitukset hän naureskellen jakoi eteenpäin meille kummastuneille kuulijoille.

Näistä tekijöistä huolimatta Samista ei tullut koulusurmaajaa. Viihteellisen väkivallan kuluttaminen ei ohjelmoinut hänestä tappajaa tai pannut häntä soveltamaan näkemiään teurastustekniikoita todelliseen elämään. Itse asiassa juuri tämä seikka – väkivaltaviihteen monimiljoonainen kuluttajakunta – on yksi keskeisimmistä argumenteista ns. moraalipaniikkeja vastaan. Yleinen piirre moraalipaniikeissa on pyrkiä esittämääm väkivaltaviihde keskeisenä syynä ilmiöihin, joilla on lähes poikkeuksetta paljon monisyisemmät taustat.

Esimerkkinä käyköön Helsingin Sanomien yleisön osaston kirjoitukset jotka Jokelan koulusurmien jälkimainingeissa syyttivät tapahtuneesta mediassa näkyvää väkivaltaa, erityisesti väkivaltaisia tietokone- ja videopelejä. Kuitenkin miljoonat ihmiset pelaavat samoja pelejä kuin Pekka Auvinen, eivätkä päädy samanlaisiin tekoihin. Jos Kellopeli appelsiini vaikuttaisi kaikkiin katsojiinsa niin kuten sen väitettiin vaikuttaneen muutaman tapon ja pahoinpitelijän tapauksissa 1970-luvun alun Britanniassa, kaikkien elokuvatutkijoiden ja leffafriikkien pitäisi olla jo paatuneita taparikollisia  ja yhteiskunnan vihollisia.

Asia voidaan esittää myös kääntäen. Jos suoraviivainen, yksiselitteinen yhteys olisi olemassa, silmitöntä väkivaltaa pitäisi olla paljon enemmän. Näin ei kuitenkaan ole. Väkivaltaa vain tuntuu olevan enemmän, koska siitä ja siihen liittyvistä rikoksista on jatkuvasti saatavilla suunnaton määrä tietoa. ”Good news is no news” tai ”If it bleeds it leads” kuvaavat populaarin uutisteollisuuden myyvyyttä tavoittelevaa lähtökohtaa aiheeseen.  Myös poliitikoilla on taipumus tarttua moraalipaniikkeihin, tuoda esiin oma paheksuntansa ja kalastella siten helppoja ääniä.

 Toisin sanoen, samaan aikaan kun meille kerrotaan yhä useammin ja yksityiskohtaisemmin väkivallasta, sen määrä on tosiasiassa vähentynyt.  Ja mikä pahinta moraalipanikoitsijoille, trendi on samanaikainen tietokonepelien myynnin räjähdysmäisen kasvun kanssa.

Vaikka väkivaltaviihteen ylenmääräisen käytön aiheuttamista haitoista ja riskitekijöistä on olemassa positiivisia tutkimustuloksia (Salokorpi & Mustonen), yksimielisyyttä asiasta ei ole. Livingstone ja Millwood-Hargrave toteavat tv-väkivallan vaikutustutkimuksia kartoittaneessa metatutkimuksessaan, että ”jotkin tv-sisällöt ovat haitallisia joillekin joissakin olosuhteissa.” Eli muitten ympäristö- ja perimätekijöiden vaikutus on tässäkin, kuten muidenkin AV-median ilmiöiden kohdalla, merkittävä. Samoin silmittömien väkivallan tekojen taustalta löytyy usein syykompleksi eikä vain jokin yksi, helppo, kätevän konkreettinen ja dvd-paketin kokoinen syy.

Panikoimisen ja tuomitsemisen sijaan eikö meidän pitäisi Martin Barkerin tavoin kysyä, mitä väkivalta eri ihmisille merkitsee? Siis kysyä ihan lapsilta ja nuorilta ja yhä kasvavassa määrin aikuisilta itseltään, mitä he väkivallasta ajattelevat, toisaalta virtuaali-, toisaalta live-maailmassa? Millä tavoilla eri sukupolvet, luokat, sukupuolet tai kansallisuudet tai näitten erilaiset yhdistelmät määrittelevät  väkivaltaa ja millä tavalla he puhuvat tai tuottavat väkivallan diskursiivisesti kuten asia ”akatemiaksi” ilmaistaisiin? Ja ennen kaikkea, ottaen huomioon väkivaltaviihteen valtaisan suosion, miksi niin monenlaiset ihmiset tuntevat vetoa väkivaltaan, määrittelivätpä he sen miten tahansa?  Olisiko tätä yleistä trendiä tai joitain sen piirteitä mahdollista selittää ihmisen evoluution kautta?

Näitä ja monia muita kysymyksiä käsitellään Helsingin yliopiston elokuva- ja televisiotutkimuksen oppiaineen seminaarissa 11–12.9.2009. Seminaarin otsikko on ”Väkivallan lumo – väkivallan representaatiot ja niiden eettiset implikaatiot elokuvassa, televisiossa ja videopeleissä” ja mukaan on ilmoittautunut jo näyttävä valikoima alan tutkijoita, mukaan lukien biokulturalismin pioneeri Torben Grodal. Kaksipäiväisen seminaarin ensimmäinen päivä on ainakin pääosin suomenkielinen ja suuremmalle, mediakasvatuksesta sekä elokuvien ja pelien tarkastuskäytännöistä kiinnostuneelle yleisölle, suunnattu. Toinen päivä on englanninkielinen ja luonteeltaan tieteellinen, aiheen biologisiin ja kulttuurisiin, sosiaalisiin ja psykologisiin peruskysymyksiin pureutuva.

Kannattaa tulla mukaan. Kaikki varmasti tuntevat jonkun ”Samin”, jota väkivalta eri muodoissa on kiehtonut. Tai sitten olet itse ”Sami”, jolloin pääset peilaamaan omia kokemuksia ja näkemyksiä aiheesta muiden enemmän tai vähemmän samanhenkisten parissa.

Seminaarista tiedotetaan myöhemmin lisää, tälläkin palstalla.

Hyvää kesää toivottaen,

Harri Kilpi, pj.

Tähti edustaa

Kuukauden kolumni:

TÄHTI EDUSTAA

Huhtikuussa nykyisen asemamaani Japanin TV-uutisista kajahti korvaani nimi “Jackie Chan”, ja armottomana Hongkong-elokuvaentusiastina ryntäsin heti koventamaan TVn ääntä. Jackie Chan oli pitänyt kohua aiheuttaneen puheensa talousfoorumissa manner-Kiinassa, esittäen, että kiinalaiset tarvitsevat lisää kontrollia, jottei maa sorru samaan kaaokseen kuin Hongkong ja Taiwan. Molemmat mainitut kiinalaisalueet suuttuivat ymmärrettävästi. Hongkongilla oli varmasti enemmän pohjaa kritisoida Chania: olihan sen epäjärjestelmällinen ja kaoottinen elokuvateollisuus nostanut Jackie Chanin nykyiseen asemaansa kansainvälisenä supertähtenä.

Jackie Chanin epäviisas lausahdus heijastanee sitä, että mies on joutunut istumaan vähän liian monella tuolilla, ja vaikka onkin tunnetusti vikkeläjalkainen, on nyt sekaantunut hieman eri rooleissaan. Jo vuosituhannen vaihteessa Hongkongin elokuvafestivaalille mennessäni minua tervehti lentokentällä matkailumainoskyltti, jossa Jackie Chan toivotti tervetulleeksi kaupunkiin. Hongkongin PR-viranomaiset olivat älynneet käyttää kielitaitoista ja jo Hollywoodissakin tunnetuksi noussutta actiontähteään kaupunkipromootiossaan. Vuonna 1989 Chan kritisoi Tiananmenin aukion tapahtumia, mutta se ei ole estänyt hänen nousuaan manner-Kiinan suosikiksi. Viime kesäisissä Olympialaisissa Chan esiintyi sekä avajais- että lopettajaisseremoniassa, siirtyen siis aiemmasta puolivirallisesta Hongkongin kasvo –imagostaan koko Kiinan kansantasavallan mediaedustajaksi, samalla kun Hongkong on siirtynyt osaksi PRC-Kiinaa. Hongkongissa syntynyt, Pekingin oopperakoulussa kouluttautunut Chan sopinee rooliin hyvin.

Lisää julkkismöhläilyä seurasi Japanista, kun supersuositun poikabändi SMAPin jäsen Tsuyoshi Kusanagi pidätettiin aamuyöstä umpihumalassa ja vailla rihmankiertämää puistosta. Puhtoista imagoa manageritoimistonsa Johnny’s Jimushon vaatimuksesta 15 vuotta ylläpitänyt ryhmä on noussut dominoivaan asemaan Japanin TVssä: heilä on oma sketsi-musiikkivieras-kokkausshow joka maanantai-ilta, jokaikinen yhtyeen viidestä jäsenestä näyttelee TV-draamoissa ja elokuvissa, suosituin, Takuya Kimura ollen varmaan suomalaisille tutuin Wong Karwain 2046:sta ja Miyazakin Liikkuvan linnan prinssi-lohikäärmehahmon ääninäyttelijänä. Mainostauoillakaan ei voi ryhmältä välttyä, koska he mainostavat kaikkea mahdollista ilmeisen tehokkaasti.

Tapauksessa ei hämmästyttänyt niinkään itse Kusanagin käytös, vaan se mediameteli, mitä siitä seurasi. Toyota veti heti pois TVstä mainoksen, jossa Kusanagi oli, samoin vedettiin pois mainokset, joissa tähti oli PRnnyt 2011 lanseerattavaa digi-TV-verkkoa. Koko toukokuun on nähty vain uusintoja vanhoista SMAP-showsta, kun uusia ei voi kuvata. Yksi poliitikko jopa meni nimittämään Kusanagia alhaisimmaksi mahdolliseksi ihmiseksi, vaikka poliitikkojen omasta piiristä löytynee paljon isompia rötösherroja.

Kusanagi on saanut kuitenkin sympatiaa faneiltaan. Hänen televisioitu pressitilaisuutensa, jossa tähti miltei purskahti itkuun lehdistön tentatessa häneltä, että onko ennenkin mennyt muisti ryypätessä, oli vaikeaa katsottavaa. Eihän hänen möhläilynsä ole suurikaan erhe verrattuna länsimaisten tähtien koottuihin töppäyksiin. Juopuneen tähden pidätettäessä poliiseille huutamasta “Hadaka ni natte nanika warui” – “Mitä pahaa on alastomuudessa”, tuli heti uusi lentävä lause, ja lausahduksen koristamia teepaitojakin on myynnissä.

Eija Niskanen

Kuukauden kolumni

Suomalaisen elokuvan koko kuva

Terveisiä Turusta suomalaisen elokuvan festivaaleilta! Jälleen oli ilo asettua useaksi päiväksi elokuvateatterin hämärään, tuijottaa kankaalle ja nauttia. Mutta mikä vielä parempaa, festivaali on vuosi vuodelta laajentunut. Tänä vuonna ohjelmaan kuului seminaareja kaikkiaan kolme kappaletta, minkä lisäksi SETS järjesti yhdessä Turun yliopiston Historian laitoksen kanssa festivaalista itsenäisen tutkijatapaamisen suomalaista elokuvaa tutkiville.

Ohjelmakirjoa katsoessa ja tilaisuuksiin osallistuessa huomasin jälleen, kuinka laaja onkaan suomalaisen elokuvan koko kuva. Kyse ei ole pelkästä näytelmäelokuvasta tai elokuva- ja mediapainotteisiin oppiaineissa tehtävästä tutkimuksesta, vaan niin paljosta muustakin!

Mukavinta suomalaisen elokuvan festivaaleilla on – jos valkokankaan lumoa ei lasketa – kuulla tekijöiltä itseltään siitä, millaista elokuvan tekeminen oli. Vaikka seminaariesitelmät ovat kiinnostavia ja mukaansatempaavia, puuttuu niistä tietenkin se tenho, joka esimerkiksi oli ohjaaja Tapio Salmisen puheessa, kun hän kertoi elokuvastaan Täältä tullaan elämä. Oli upea kuulla, kuinka hän oli etsinyt tarkkisluokan poikien esittäjiä Pelle Miljoonan keikalta tai kuinka kuvausryhmä joutui myöhemmin lunastamaan näitä poikia putkasta kuvauksiin. Taustat, lisätiedot, analyysit ja anekdootit ovat sitä ainutlaatuista antia, jonka takia vuodesta toiseen elokuvafestivaaleille tullaan.

Animaation valitseminen yhdeksi festivaalin teemoista oli onnistunut, ja vielä onnistuneempaa oli, että lauantaiaamun ensimmäinen esitys omistettiin yksinomaan varhaiselle mainosanimaatiolle. Oli upeaa seurata, kuinka toista sataa lyhyttä mainosta kertoivat meille niin kenkävoiteen, karamellien, pesupulverin kuin monen muunkin tuotteen erinomaisuudesta. Seuraavassa esityksessä näytetty komiosainen historiadokumentti täydensi kuvaa kertomalla myös muusta suomalaisesta animaatioista. Mutta pakko myöntää, kutkuttamaan jäi. Nimittäin ne muut mainokset – ne, joissa animaation sijaan ihmiset ovat kaupanneet elokuvayleisölle niitä karamelleja ja kenkävoiteita. Tai vaikka televisioyleisöllekin! Jälleen tutustuminen yhteen suomalaisen elokuvan lajiin sai aikaan kiinnostuksen jotain täysin toista lajia kohtaan.

Turun yliopiston historian laitos puolestaan muistutti laaja-alaisesta elokuvatutkimuksestaan sekä edellä mainitulla tutkijatapaamisella että uudella julkaisulla, johon laitoksen elokuvasta kiinnostuneet tutkijat olivat laatineet artikkeleita. Paksu kirja paljasti, että kiinnostus elokuvaan ei ole vähäinen. Tutkijatapaaminen puolestaan näytti, että elokuvaa tutkitaan niissäkin paikoissa, jotka eivät ensimmäisenä tule mieleen. Elokuvaan, mediaan ja viestintään liittyvien oppiaineiden lisäksi osallistujia tuli niin historiasta, kansatieteestä, musiikkitieteestä kuin nykykulttuurin tutkimuksestakin, vaikka tilaisuuteen ehti vain kymmenen tutkijaa ja graduntekijää. Millainenkohan kirjo olisi saatu aikaiseksi, jos paikalla olisi ollut esimerkiksi 30 osallistujaa? Sen verran tutkijoita ja graduntekijöitä on taatusti tälläkin hetkellä suomalaisen elokuvan kimpussa.

Tämäkään ei vielä riitä, sillä onhan suomalainen elokuva vielä paljon enemmän. Mutta niin monesta aiheesta on harmillisen vähän tavoitettavaa tietoa. Kyllä johtajat, ohjaajat ja näyttelijät tunnetaan, mutta muu väki jää vähäisemmälle. Tekniikasta, laboratorioista, kuvaajista ja äänittäjistä on tietoa parissa muutaman vuosikymmenen takaisessa historiikissa ja muistelmissa, mutta tutkimuksen kohteeksi ne eivät ole tainneet päätyä. Samoin on teattereiden laita – harrastajat ovat keränneet niistä tietoa ja muutama artikkelikin on syntynyt, mutta sen laajempaa ei taida olla. Vielä kehnommin on käynyt esimerkiksi levitykseen keskittyneiden toimijoiden. Kuitenkin kaikki tämä on myös olennainen osa elokuvaa, sillä viittauksia ja mainintoja sivulauseissa löytyy roppakaupalla. Hiljaista tietoa varmasti löytyy ja harrastajia ei missään nimessä pidä unohtaa, mutta sellaisen tiedon tavoittaminen, joka ei ole kirjoihin ja kansiin päätynyt, on muualla kuin Suomalaisen elokuvan festivaalin kaltaisissa tapahtumissa vaikeaa.

Mutta hätä ei ole tämännäköinen. Festivaalin ohessa järjestetty tutkijatapaaminen näytti, että suomalaisesta elokuvasta on moneksi myös tutkimuksellisessa mielessä. Tapahtuma oli myös hedelmällinen – monta uutta kontaktia tuli solmittua ja monta uutta vinkkiä saatua. Osallistujien viesti olikin: lisää tällaista toimintaa!

Suomalaisen elokuvan koko kuva on laajempi kuin uskommekaan!

Outi Hupaniittu

Kotimainen animaatio -seminaari 15.4.2009

Keskiviikko 15.4.2009,Tauno Nurmela –sali, Turun yliopiston päärakennus

Vuoden 2008 parhaaksi kotimaiseksi elokuvaksi valittiin animaatio Niko – Lentäjän poika ja  muutenkin suomalainen animaatio on elänyt viime vuosina mahtavaa nousukautta. Niinpä onkin aika kurkistaa tarkemmin kotimaisen animaation historiaan, nykyisyyteen ja tulevaisuuteen.

Seminaari linkittyy yhteen Suomalaisen Elokuvan festivaalin kanssa (16.-19.4.2009), jossa yhtenä keskeisenä teemana on kotimainen animaatio. Festivaalilla esitetään kotimaista animaatiota useilta eri vuosikymmeniltä ja paikalle on saapumassa useita kotimaisen animaation tekijöitä.

Seminaarin ohjelma, klo 12-16

12.15 Tutkija Outi Hakola: Kotimainen animaatio osana elokuvakulttuuria
Suomen Elokuvatutkimuksen Seura, Turun yliopisto

12.30 Tutkija Tuula Leinonen: Suomalainen animaatiokenttä – pala kerrallaan.
Taideteollinen Korkeakoulu

13.30 Tauko

13.45 Ohjaaja Kari Juusonen: Niko, Lentäjän Poika ja kotimaisen animaation tekeminen
Animaatiostudio Anima Vitae

14.45 Tutkija Marjo Kolehmainen: Animaatio ja huumori
Tampereen yliopisto

15.30 Seminaarin yhteenveto

Animaationäytös, klo 16-18

Seminaarin jälkeen esitetään salissa koostenäytös Turun ammattikorkeakoulussa animaatioita opiskelevien töistä.

Elokuvat: AURORA, ENGLISH LESSONS, KATISKA, KEPPOSTELIJA, KUNINKAALLISET, KUOLEMA KELTAISESSA TALOSSA, MURTO, NEVERMORE, VIIMEINEN ELEFANTTI, THE YEAR I CUT MY HAIR

Järjestäjät:

Seminaarin järjestää Suomen Elokuvatutkimuksen Seura (SETS) yhteistyössä Suomalaisen Elokuvan Festivaalin kanssa.

Lisätietoja:

Outi Hakola

Suomen Elokuvatutkimuksen Seuran sihteeri

http://sets.wordpress.com/

Email. outhak@utu.fi

Toimintakertomus 2008

HYVÄKSYTTY YHDISTYKSEN KEVÄTKOKOUKSESSA 20.3.2009

1. Yleistä

Tämä on kertomus Suomen Elokuvatutkimuksen Seuran (SETS ry.) vuodelta 2008. Vuosi 2008 oli seuran kahdeskymmeneskolmas toimikausi.

Kuukauden kolumni

Valkokankaan Hollywood

Hollywood tuottaa elokuvia, jotka kertovat Hollywoodista. Nämä ovat teoksia, jotka vaikuttavat siihen, mitä ihmiset amerikkalaisesta elokuvateollisuudesta ajattelevat. Kaikki, minkä Hollywood itsestään esittää, on tietysti tarkkaan mietittyä. Tämän takia onkin hätkähdyttävää, että monet itserepresentaatiot ovat suorastaan synkkiä.